torstai 29. tammikuuta 2015

Punainen paholainen

Menin toissapäivänä kampaajalle, joka puhui hyvin vähän englantia. Näytin hintaluettelosta "highlights" ja esitin päässä olevia vaaleita raitoja. Niinpä tämä mies lähti sekoittamaan väriä. Minä jännitin penkissä ja tietysti juuri kun mies oli saanut lätkäistyä ensimmäisen foliollisen väriä päähäni- puhelimeni soi. Vietnamilainen school nurse soitti kertoakseen, että keskimmäisellämme on kuumetta ja maha kipeä oikealta alavatsalta. Kyllä, umpilisäke on tallella. No siinä hetken mietin, että jospa soittaisin jollekin joka voisi hakea N:n koulusta. Mies töissä ja eikä tullut ketään mummua mieleen, kenelle voisin täällä soittaa. Siinä pahoitellen yksinkertaisella englannilla sain kampaajamiehen ja hieman enemmän englantia puhuvan vastaanottovirkailijan ymmärtämään, että ottaa värin pois päästä ja tulen huomenna takaisin.

Eilen menin sitten uudestaan. Mies oli ihan yhtä kampaaja, kuin minä itsekin. Eli kun ensin värjätään, niin lopputulos on juuri sellainen, että yrität hädissäsi saada ajan kampaajalle pelastamaan sen mitä jäljellä on. Pipo päässä kipität nolona näyttämään ammattilaiselle aikaansaannostasi. Kampaajasetä teki raitoja niin, että kammalla otti "tukkoja" sieltä täältä. Folioita ei saanut taiteltua niin, että ne olisivat pysyneet ilman pinnejä kiinni. Folioiden välistä tippui jatkuvasti ainetta sen kaavun päälle. Hälytyskellot kyllä välillä kilkattivat päässäni, mutta ajattelin etten hutki ennen kuin tutkin ja mietin josko tämä olisi vain paikallinen tapa tehdä raitoja. Juurikasvu oli mennessä noin 2,5 cm ja kun luonnostani olen keskitumma, juurikasvu on jo jonkin aikaa siis näkynyt. Erona oli tuolista lähdettäessä se, että oli pissankeltaisia eri kokoisia raitoja sekä länttejä epätasaisesti pää täynnä ja juurikasvu edelleen se 2.5 cm. BYÄÄH!
A-P-U-V-A


Hirveen kiva setä, hymyili vain koko ajan ja leikkasi meidän perheen poikien hiukset ihan hyvin. Kerrankos se elämässä pitää sekin kokea, että käy kahdella eri kampaajalla saman päivän aikana. Ensimmäinen maksoi 45€ ja sitten täytyi löytää toinen, loppuhinnaksi tulikin jo saman verran kuin Suomessa. Löysin onneksi netin kautta toisen kivan kampaajasedän. Mies oli naisellisempi ulkonäöltään, tyyliltään sekä ääneltään, kuin moni nainen. Hän kauhisteli hiuksiani ja miehen ehdotus oli heti, ettei ole viisasta tehdä raitoja uudestaan vaan järkevintä on peittää pää tummalla värillä. Sattuneesta syystä ajattelin, että en riskeeraa mitään vaan otan suoraan ruskean tukan. Ajattelin, kun niitä näyttää olevan täällä se 6 miljoonaa, niin jospa ne sen osaisivat tehdä. Tämä mies osasikin työnsä. Lopputuloksena on tumman punainen pää, jolla mennään hetken aikaa. Viereisessä tuolissa istui nainen, joka sai juuri niitä ohuita tuhkanvärisiä raitoja, mitä minä ensimmäiseltä pyysin. Näytän lasteni mielestä nyt Salattuiden elämien mielisairaalta Mariannelta. Ottaisinko kohteliaisuutena?

Terveydenhuollosta. Joulukuussa käydessämme tutustumassa läheisellä SOS- klinikalla, keskustelimme henkilökunnan kanssa paikallisesta terveydenhuollosta. Vietnamissa terveydenhuolto on todella alkeellisella tasolla verrattuna Suomeen tai muihin länsimaihin. Lääkäreitä on klinikoilla kylläkin ihan "oikeita" länsimaalaisen lääketieteen koulutuksen saaneita, mutta täällä ei ole vain mahdollisuutta isompiin hoitoihin. Eivät suosittele Vietnamissa verensiirtoa tai leikkauksia, vaan silloin evakuoidaan potilas mielellään Bangkokiin tai Hongkongiin. Täältä löytyy ranskalainen sairaala, jossa ilmeisemmin jotain pienempiä operaatioita voidaan toteuttaa. Lentokentälle+ lento+ sairaalaan eri maassa+ hoidon aloitus= vähimmillään 3 tuntia, alkaa olemaan melko pieni verenvuoto, jossa kolme tuntia ei ole liian paljon. Tottakai se huolestuttaa ja vielä enemmänkin kun tietää lietsoa päässä kauhuskenaarioita. SOS klinikan brittilääkärin mukaan täällä ei voi tehdä edes allergiatestejä eikä ole ylipäätänsä luottamista verikokeisiin, ainakaan perusteellisempiin. No hieman se tietenkin alkoi lisäämään huoltani, kun näin ensimmäisen kerran heidän ambulanssit. Keräävät klinikalta aina erikseen tarvittavat välineet ja hoitajan/lääkärin mukaan. Kuljettaja ei ole hoitaja eikä puhu englantia. Hmm..
Ei taida olla vuosimallia -2015?

Paarit, hapet ja imu. Niin, eihän sitä paljoa muuta tarvitse?


Istuessani taksissa matkalla koululle aloin miettimään, että entä jos tyttö onkin ihan oikeasti kipeä. Jos oireet pahenisivat ja tarvitsisi miettiä mahdollista umpilisäkkeen tulehdusta. Sen poistoa ei kannattaisi operoida täällä, vaan täytyisi lentää eri maahan. Kuinka pitkään katson kotona ja tietysti olisi parasta kun pystyisi ennakoimaan tilannetta. Tähän väliin, ulkomaille lomareissullekin lähtijöille, suosittelen tarkistamaan, että matkavakuutukset kattavat myös ambulanssilennot. Moni ei tiedä, että suurin osa matkavakuutuksista tarjoaa vain kuolleelle lennon kotiin, mutta harva vakuutusyhtiö maksaa elossa olevalle tarvittavan ambulanssilennon. Kannattaa siis tarkistaa vakuutusehdoista jo matkavakuutusta ottaessa! On muuten melko kallis maksaa omasta pussista, jos sitä sitten tarvitsee.

No kun hain tytön, näin että tilanne on  rauhallinen. Otin vastaan vietnamilaisen kouluhoitajan ohjeet, miten tyttöä pitää seurata ja jos tulee oksentelua, ripulia tai kuume nousee korkeammalle, pitää hakeutua lääkäriin. Nyökyttelin, jepjep, kiittelin hyvästä hoidosta ja myöskin jatkohoito-ohjeista. Sitten kotiin ottamaan lääkettä ja peiton alle lepäämään. Onneksi tyttö oli kunnossa iltaan mennessä.

M

maanantai 26. tammikuuta 2015

Ulkosuomalaisen silmin

Suomesta puheen ollen, sopivasti tulikin vastaan suomalaista identiteettiä koskevan artikkeli, jonka näin tämän blogin- Tahdon Asiat kautta. Sekä alkuperäinen kirjoitus, että tämä blogikirjoitus olivat mielestäni niin osuvia ja upposivat kyllä minuun. Molemmilla naisilla on pitkä taival pois Suomesta, toisin kuin minulla. En käsittele tässä kirjoituksessani kuitenkaan sen kummemmin omaa suomalaista identiteettiäni, vaan miten minä olen kokenut kulttuurista toiseen hyppäämisen ja kotimaan jättämisen sekä sinne palaamisen ennen tätä uusinta seikkailua. Mietin miten osaisin muotoilla tekstin niin, että te pystyisitte katsomaan kotimaatamme minun, ulkosuomalaisen silmin ja eikä kukaan turhaan pahoittaisi mieltänsä.

Muistan itkeneeni koti-ikävääni vähintään kerran päivässä kuukausia ensimmäisen kuherruskuukauden jälkeen, muuttaessamme Yhdysvaltoihin. Aioin pakata laukkuni ja lähteä takaisin lasteni kanssa kotimaahan ainakin sen kaksikymmentä kertaa ensimmäisen vuoden aikana. Muistelin isoon ääneen kuinka Suomi on niin mahtava paikka elää ja yksinkertaisesti ihan ylivertainen kaikessa. "Asiat ovat tiedättehän niin hyvin, olemme hyvinvointivaltio- onko tuttu sana? Suomalaiset ovat niin rehellistä, ystävällistä ja selkä suorana sanojensa takana seisovaa kansaa. Ahkeria ja kovia tekemään töitä. Suomessa kaikki on niin edistyksellistä ja ruoka ehkä maailman parasta. Kaikki ärsytti Jenkeissä. Miksi nämä ihmiset teeskentelevät? Miksi ne kysyvät mitä kuuluu, kun eihän niitä oikeasti edes kiinnosta. Kaikki tervehtivät ja hymyilevät. Siis jestas mitä tyyppejä. Aivan idiootteja, mä en kestä näitä. Ja vielä shekkivihkot? Hei sanoiko joku, että nämä tyypit kävivät 60-luvulla jo kuussa? Meillähän luovuttiin jo ihan viimeistään 90-luvulla niistä shekeistä. Koulut ovat ihan syvältä, ei edes kirjoja- siis mitä, pelkkiä monistettuja papereita? Terveydenhuolto, joo nämä täällä eivät varmasti tiedä mistään mitään. Teettävät kaikki mahdolliset tutkimukset vain oikeustaisteluiden pelossa. Hammaslääkärit, aivan silkka rahastusta, kuka jaksaa käydä puolen vuoden välein hammaslääkärissä? Kuntosalilla saunat, joissa istutaan vaatteet päällä eikä saa nakata löylyä, eikä raskaana olevat voi käydä? Älkää naurattako. Kotiäitit- mihin ihmeeseen kaikki tuhlaa sen ajan, kun lapset ovat koulussa? Eihän ne tee mitään. Siis pörrää vain näytillä, niinkö? Mä ainakin siis haluan takaisin mun omiin oikeisiin töihin. Kaipasin takaisin kotiin. Voi sitä riemua, kun päivät läheni lähtiessämme kesä- tai joululomalle. Tai sitä jos joku tuli Suomesta käymään.  Ihan mahtavaa, byebye jenkit, meikä lähtee lapsineen maahan, jossa olemme ainakin 10 vuotta edellä teitä kaikessa. Jee! Mahtavaa olla suomalainen!"

Kahden vuoden kohdalla Suomessa kesälomalla alkoi niitä kotimaan epäkohtia huomaamaan. Oli pelottavaa huomata, että osa isänmaansa asioista alkoi tuntumaan ikäviltä. Mitä miksi kukaan tuntematon ei hymyile? Neljävuotiaani sanoo lähtiessään paikallisen marketin kassalta, kiitos ja näkemiin. Palaa sanomaan tomerana aikuiselle naismyyjälle, "sitä on tapana sanoa takaisin kiitos ja heihei!" Täh, ostokseni ovat vieläkin pakkaamatta vaikka maksoin ne jo? Hymyilen kävellessäni ja tervehdin tuntematonta, kun mailla halmeilla ei näy muita. Katsoo minua ja ääneen sanomatta mitään arvaankin jo hänen ajatuksensa, "tunnenko mä tuon jostain vai onko tuo muuten vain hullu?"

Kuuntelen heitä, jotka ovat käväisseet elämänsä aikana viikon jenkkien puolella tai on olleet edes käymättä kertaakaan. "Eikö susta ole kauheaa, että sun lapsesi ei voi elää vapaana kulkemaan itsekseen ja täytyy olla vanhemmat mukana joka paikassa?" Samaan aikaan vieressä vetää 12-vuotias röökiä ilman äitinsä seuraa ja sylkee kaupan edustan täyteen räkäänsä. Kuuntelen myös lähipiirissäni ihmisten pilkkaa yhdysvaltalaisista ihmisistä. Ei naurata, huomaan puolustavani heitä ja olevani närkästynyt ,että he arvostelevat ihmisiä, heidän toimintatapojaan ja kulttuuria mistä eivät tiedä oikeasti yhtään mitään. Tuntuu turhauttavalta keskustella, koska he eivät ymmärrä minua.

Alkoi olemaan ikävä takaisin kotiin Yhdysvaltoihin. Perustelin itselleni, että kotihan se on vain sen takia, että omat tavarat ovat siellä. Kotihan on oikeasti kuitenkin pohjoisessa Suomessa. Tuli hyvä olo, kun laskeutui USA:n maaperälle, koko perhe oli onnellinen. Samaan aikaan toivoi, että ne kaikki rakkaat läheiset Suomesta olisivat lähellä.

Kun kolme vuotta alkoi olla mittarissa, jouduimme lähtemään Suomeen puolison töiden vuoksi.  Keskimmäinen tyttö tulee huuli veressä itkien kotiin kolmantena koulupäivänä Suomessa. On erehtynyt puolustamaan kolmen pojan kiusaamaa pienempää tyttöä. Kirjoihin ei ole enää varaa kouluilla, ei ainakaan kaikissa aineissa. Opettajat ja avustajat ovat ammattilaisia, mutta joutuvat koville isoissa luokissa. Tekevät enemmän kuin parhaansa, jotta opetuksen taso säilyisi hyvänä. Pimeä aika vie kaikilta voimat ja kestää loputtomiin, tuntuu ikuisuudelta. Negatiivisuus täyttää ihmisiä ja kaikki tuntuu olevan huonosti. Huomaan jossain vaiheessa ettei omastakaan suusta tule vain enää mitään positiivista.

Käyn töissä kahdessa vuorossa, sisältäen paljon ilta-, yö- ja viikonlopputyötä. Aika ei riitä enää kaikkeen eikä perheenä ole juuri yhdessäoloon aikaa. Lasten harrastukset vaativat ajamista ja sitä kullanarvoista aikaa, koska mitään ei vain ole tarjolla ihan kodin vieressä. Lapset joutuvat luopumaan myös osasta harrastuksistaan ei ainoastaan vanhempien ajan puutteen vuoksi, vaan koska ryhmissä ei ole tilaa ja paikan saaminen on silkkaa kilpajuoksua. Ei ole uimahalleja vierekkäin mistä valita itselle sopivin päivä, ryhmän taso ja kellonaika. Luet ihmisten kirjoittavan lehtiin ja sosiaaliseen mediaan, että lasten ei ole hyvä harrastaa eikä ainakaan useampana päivänä viikossa. Näet nuokkarin pihalla teini-ikäiset ihan hukassa vanhemmistaan ja mietit miksi ei ole hyvä harrastaa? Alkoholimainonta kielletään ja kaupasta saa tiettyyn kellonaikaan vain alkoholia. Mietin meidän lähintä jenkkimarkettia. Sieltähän sai 24 h viinatkin, mutta montako kännistä örveltäjää tai riehujaa minä näin sinä kolmen vuoden aikana?

Haen kouluun ja samaan aikaan käyn töissä. Joudun maksamaan tuhansia euroja omasta lompakosta tästä lisäkoulutuksesta. Samaan aikaan maahan tulee ensimmäistä kertaa elämässään ihmisiä, jotka kouluttautuvat ilmaiseksi ja kun kalliit paperit on vuosien jälkeen kourassa, niin se on sitten morjens Suomi! Eihän se näiden opiskelijoiden syy toki ole, vaan yhteiskuntamme. Lapsilisää maksetaan perheille Puolaan ja Viroon, josta perheenisä käy Suomessa töissä ja maksaa veronsa kotimaahansa. Perhe tosin ei ole nähnytkään Suomea. Näen vierestä, kun lähimmäiseni yrittää päästä tutkimuksiin, lääkärissä kerrotaan pahoitellen että aika tutkimuksiin tulee kolmen kuukauden sisään. Yhdellä lapsista on oikomishoito menossa, mutta ajat venyvät joka kerta  ja parin kuukauden päästä päästessään myöhässä hammaslääkärille, kitalaki on jo menossa kuolioon. Ihmiset tekevät töitä kylläkin terveydenhuollossa, niin kuin lähes jokaisella alalla, äärirajoillensa viimeiseen työminuuttiin saakka ja liian useasti myös venyttävät kotiin lähtöänsä. Mutta kun ei vain ole varaa palkata niin paljon ammattilaisia kun tarvittaisiin. Kaupassa tuntuu etteivät rahat riitä enää mihinkään. Kaikki on niin ihanan kallista. Yrittäjiä ei tueta millään tavalla. Ainoita työpaikkoja luovien ihmisten elinkeinot pakotetaan lopettamaan jatkuvalla veron kiristämisellä ja kaikilla typerillä säädöksillä. Ihmisiä jää lisää työttömiksi ja voidaan huonosti. Huomattiin, että meillä oli ikävä pois kotimaasta. Samaan aikaan, kun naapurimaa tekee ilmatilaloukkauksia, meidän päättäjät miettivät miten pitää peittää Koffin tarrat pakettiautojen kyljistä ja saako kanelia laittaa lasten riisipuuroon. Mihin on kadonnut se upea, edistyksellinen ja jatkuvasti kehittyvä maa? Maalaisjärjettömien päättäjien alle?

Tämä Vietnam on sitten ihan oma luku sinänsä. Täällä tänään, kun yritin löytää ihan vain kaulinta ja vispilää useasta eristä "hyvästä" marketista, mietin kuinka luksusta on päästä kesällä Prismaan, Citymarkettiin tai vaihtoehtoisesti Fred Meyersiin! Vaikka en usko samaistuvani tai edes sopeutuvani tähän Vietnamin kulttuuriin koskaan, antaa sekin aivan varmasti jotain opittavaa meille kaikille tässä perheessä. Jokaisessa maassa on tunnetusti hyvät ja huonot puolensa. Kuten monen kuulee sanovan, maassa eletään kuitenkin maan tavalla, eikö?

Koulun pihalta hakiessani lapsia ihmettelin tätä oluiden määrää, mihinkähän nämä ovat matkalla? Täällä ei ole alkoholimainonta kiellettyä.

M


maanantai 19. tammikuuta 2015

Suomi mielessä



Puoliso palasi kotiin reissusta ja lauantaiaamu meni ilmeisemmin ruokamyrkytyksen kourassa. Iltapäivästä olo onneksi helpotti ja päästiin lähtemään suomikoululle.

Suomi- kouluja on ympäri maailman, tarkkaa määrää en tiedä, mutta varmasti ainakin kymmeniä ellei satoja. Joissain paikoissa kuten ilmeisemmin Espanjanssa toimii Suomi- kouluja, jotka ovat siis ihan oikeita kouluja. Suomi-koulu käsitteenä tarkoittaa kuitenkin monessa maassa/ kaupungissa suomiyhteisöä. Se kokoontuu muutamia tunteja kerran kahdessa viikossa. Lapset menevät ikäjaettuihin ryhmiin askartelemaan, leikkimään ja isommat lapset opiskelemaan kotimaahan liittyviä asioita. Lapset ylläpitävät suomenkielen taitoja ja samalla oppivat arvostamaan suomalaisia perinteitä sekä kulttuuria. Sillä aikaa vanhemmat voivat käydä asioilla tai sitten kahvitella muiden suomalaisten aikuisten kanssa. Varsinkin keltanokkana kaupungissa on kiva saada vinkkejä siellä pitkään asuneilta, kuulla kokemuksia ja vaihtaa ajatuksia. Jos maailmalle lähtee asumaan, suosittelen etsimään suomiyhteisön kaupungista. Sinne myös lapsettomatkin ovat tervetulleita. Tätä kautta löysimme itse aikoinaan uusia ystäviä, joiden kanssa olemme vieläkin yhteydessä. On se vain eri mukavaa tavata ihmisiä, kenelle ei tarvitse yrittää havainnollistaa mitä on juhannuskokko, karjalanpiirakat, korvapuustit tai suomalainen koulusysteemi.

Viikonlopun jälkeen maanantai alkoi heti koulusta tullessa  rokotuksilla, taas. Tänne tullessa suositellaan, matkan kestäessä yli 1kk tai kaupunkialueen ulkopuolelle mentäessä, otettavaksi japanin aivokuume-rokote (2 annosta) ja lavantauti-rokote. Niiden hinnat ovat täällä huomattavasti edullisempia kuin Suomessa. Lisäksi suositellaan rabies-rokotetta (3 annosta) irtokoirien vuoksi. Japanin aivokuume leviää hyttysten välityksellä. Lavantauti ruoan ja juoman välityksellä. Myös perusrokotteet kuten jäykkäkouristuksen voimassaolo kannattaa tarkistuttaa. Hepatiitti- A ja B ovat myös huomioimisen arvoisia, kun Aasian maihin matkustaa. Rokotteet ovat tietenkin oman harkinnan alaisia ja hyödyt/haitat kannattaa punnita. 2 piikkiä molempiin olkavarsiin tuli meille kaikille ja kaikki saivat tikkarit, äitikin- hyvästä käyttäytymisestä.




On asioita mihin en ehkä vain totu. "Lääkärikeskuksessa" oli tällainen lappu, joka huomattiin taas liian myöhään. Toinen tytöistä kävi pissalla ja tietenkin vuorasi reunat täyteen paperia ja vieläpä pyyhkikin. Pönttö tukossa. Eikä muuten ollut ensimmäinen kerta täällä, että olemme onnistuneet tässä. Onneksi asunnossamme ei ole tätä ongelmaa. Eihän nykyaikana voi käydä mielessäkään, että paperit laitetaan viereiseen roskakoriin, YÖK!


Koulut ovat alkaneet, viimeinenkin lapsista starttasi eilen. Nuorin joutui aloittamaan pakollisena vietnamin kielen opiskelun. Haastavaa sinänsä, että oppiminen tapahtuu englannin kautta ja kun samaan aikaan pitäisi sitä englantiakin oppia kirjoittamaan ja lukemaan. Vanhin sai aloittaa myös pakollisena vietnamin ja ranskan. Keskimmäisen pääsi valitsemaan ja näistä kahdesta otti Ranskan. Melkoista kielikylpyä tulee tämä vuosi siis olemaan.

Nyt sitten pahvilaatikoita purkamaan, kontti on tullut.




Tässä kuva aikaisemmassa tekstissä mainitsemistani partureista.


M









perjantai 16. tammikuuta 2015

Home alone 1

Lời chào!

Mies on ollut tämän viikon työmatkalla kotimaassa. Kertoi matkasta minulle arastellen lähtöpäivänä Suomessa, istuessamme syömässä kyläläisten täyttämässä paikallisessa lounaspaikassa. Aloitti sanoilla, "nyt olisi vähän huonoja uutisia ja mietin milloin kertoisin ne sinulle". Katsoin kysymysmerkkinä, että päätit sitten kertoa täällä? Samaan aikaan karvat nousi pystyyn, mutta myös nauratti-kun mies kertoi uitetun koiran näköisenä, että hän joutuu lähtemään itse takaisin Suomeen parin päivän jälkeen. Heti siis kun päästään perille uuteen asuinmaahan. Kiva. Vaikka arvostankin sitä, että on töitä mitä tehdä, niin kaikesta huolimatta harmitti ihan hirveästi. Tällä viikolla olisin tarvinnut varmasti apua enemmän arjen pyörittämisessä kuin koko viime vuonna Suomessa. Viikko on ollut ärsyttävä ja hermoja raastava. Helpottavaa, että on toinen aikuinen takaisin kotona osallistumassa perhe-elämään edes sen verran, että on joku kenen kainaloon käpertyä sohvan nurkkaan.

Kuluneen viikon antia on ollut muun muassa käydä koulua varten lääkärintarkastuksessa ja ottamassa pari piikkiä läheisellä SOS- klinikalla rokotteiden muodossa ja sarjatulitukset jatkuvatkin lapsilla ensi viikolla.
Ei tunnu kivalta :(


Taksilla harhailua itään ja länteen, etelää ja pohjoista kohden. Kielitestit näille HIS- kouluun menijöille ja UNIS- kouluun tutustumista. UNIS- koulun testit ja HIS- koululaisten koulun aloitukset. Opettajan tapaamiset. Kouluasioiden takia on lähetetty kymmeniä sähköposteja, kun jokainen koulukyyti, ruokailu, allergiat ja liikuntatuntien t-paitojen väri& mistä ne ostetaan kenellekin- hoidetaan erikseen ja eri ihmisen kanssa. Ettei asiat olisi liian helppoja, tietenkin vielä fyysisesti koululla säädetty samoja asioita. Tietenkin lasten kouluun viemistä ja hakemista, jotta bussisysteemi tulee tutuksi.
Pienin katselemassa varovaisesti uuteen luokkaansa.

Tässä on Hanoi International School, 7vuotiaan kuvittamana



 Yhdellä flunssa. Toinen vänkäsi uimaan talon lämmittämättömään uima-altaaseen heti auringon valon näkyessä. Pojan parturissa käynti ja sen etsiminen. Kaikki muut tähän mennessä löydetyt kun olivat: vanhat papat pihalla puuhun kiinnitettyjen peilien edessä kynimässä tukkaa muovituoleissa. Arkitavaroiden hankintaa ja tutustumista samalla paikallisiin ostoskeskuksiin. Välillä pääsin yksin hermoja lepuuttamaan jumppatunneille. Tullin kanssa säätämistä. Sieltä tuli viestiä, että kontistamme on poistettu hajuvesiä ja kynsilakan poistoainetta. Mielenkiintoista jo sen takia, että en nimenomaan laittanut sinne mitään näistä. Kysymys kuuluukin, mitähän he ovat poistaneet?

Kaksi kolmasosaa lapsista ovat olleet tulisilla hiilillä koko alkuviikon. Uusi ympäristö, uusi kulttuuri ja kavereina vasta vain omat sisarukset. Pienen voimalaitoksen verran olisi virtaa ja voimaa voinut jakaa esiteini-ikäisestä ja muuten vaan uhmakkaasta ekaluokkalaisesta- duracell-pupuista. Ovat jännittäneet, riidelleet jokaisesta asiasta- ensin siitä ja sitten tästä sekä kaikesta siltä väliltä. Äiti on välillä ollut hyvin väsynyt. Onneksi vanhin lapsista toimitti viransijaisuutta talon isäntänä ja auttoi melkeinpä kaikessa minua. Myös kontrolloi sisarusten käyttäytymistä Ipadien takavarikoimisella ja arestiin laittamisella ihan omin toimiluvin.

Mummuja ja osaa teistäkin saattoi ihmetyttää, kun kerron käyväni yksin tai mieheni kanssa hikoilemassa, että mihin meidän lapset jäävät siksi aikaa? He jäävät keskenään kotiin. Kyllä, vaikka olemmekin vieraassa maassa ja ei, ei minua pelota jättää heitä keskenään sen enempää kuin Suomessakaan. Valitsimme asunnon talosta, jossa on 24 tuntia alakerrassa hyvää englantia puhuva henkilökunta ja vartijat. Tämä siksi, että jos tapahtuu jotakin että tarvitsisimme apua, he pystyvät kommunikoimaan meidän että paikallisen väestön kanssa. Talossa on hyvät hälytysjärjestelmät ja joka nurkan videovalvonta. Jos ovi jää raolleen, vartijat tulevat katsomaan onko kaikki hyvin. Jos ruokaa tilaa kotiin, vartijat soittavat ensin odotetaanko ruokaa ja kun lupa annetaan, niin saattelevat ja seisovat ovella koko ajan ruoan tuojan vieressä. Katsovat, että saamme vaihtorahat oikein takaisin ja saattelevat lähetin takaisin ulos. Niinpä olen onneksi onnistunut karkaamaan aina hetkeksi tästä hullunmyllystä jumppatunnille.

Testasin vähän myöhäisessä junassa vasta tällä viikolla ensimmäistä kertaa elämässäni Zumbaa. Tunnilla opin, että vietnamilaisille edustamme hyvinvointia eikä sukupuolella ole mitään väliä. Niinpä naispuolinen zumbaope kävi läpsimässä persuuksille minua ja toista yhtä kalpeaa naista. Teki käsillään sydämiä ja tanssin huumassa oli riisuvinaan paitaa ja housuja. Jokainen voi minun puolesta, minulta kysymättä ja minulle kuulumatta katsoa tietenkin mihin suuntaan haluaa. Mutta en välttämättä toivo jatkossa, että jumppatunnilla alkaa opettaja lähentelemään- vieläpä naisopettaja? Maassa maan tavalla tai mistäpä minä tietäisin, niin kuin sanoin se oli ensimmäinen zumba-tunti minulle.

Viikon positiiviset asiat. Meidän niin yltiöihanan ja rakastettavan kaunottaren ansiosta saimme jo ilmaiseksi herkkujakin läheisestä leipomo- kahvilasta. He ihastuivat tyttöön niin, että pyysivät saada tarjota meille leivoksia.
Näistä sitten valitsemaan ihan ilmaisia kaloreita


Mikä parasta tässä viikossa, naapurin suomalaiset lapset löysivät heti yhteisen sävelen meidän lasten kanssa! Loppuviikosta illat ovat menneet lapsilla yhdessä ja äiti mukaan lukien on pelannut polttopalloa, kirkonrottaa ja puuropataa sekä muita suomalaisia leikkejä. Iso kivi tipahti sydämeltä, kun lapset löysivät ystäviä ja vieläpä samaa kieltä äidinkielenään puhuvia, samanlaisessa tilanteessa eläviä, ulkosuomalaisia saman ikäisiä lapsia. Vieläpä viereisistä asunnoista. Muita positiivisia asioita: mieheltä sain tuliaisina juustohöylän ja konetiskitabletteja. Tutuille terveisiä, ei se ole mennyt sekaisin, enkä minäkään vaikka niitä ihan itse (!) pyysin. Unohtamatta, että hän toi myös ei valkaisevia- kasvonhoitotuotteita, kun jotenkin tällaisena kalkkilaivan kapteenina ei tunnu tammikuussa siltä, että pitäisi saada itseään vieläkin valkoisemmaksi.

Kyllä on ollut sellainen viikko, että taitaa taas jäädä näillä meriiteillä finaalipaikka tai edes ehdokkuus vuoden äiti-  palkintogaalassa saamatta. Lapsiraukat. TGIF again!

-M-


sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Hyvinvointia ja pitkäkyntisiä

Viikonloppu on mennyt kyllä vauhdilla, varsinkin kun saatiin viettää koko perheellä aikaa. Perjantaina mentiin heti aamusta tyttöjen kovasti odottamaan kynsihoitolaan. He pääsivät valitsemaan itsellensä koristelakkaukset kynsiin. Kaksi aikuista naista näpräsivät tyttöjen kynsien kanssa noin 45 minuuttia. Hintaa lystille tuli 1.97 € per nenä. Saattavat päästä toistekin.

Hemmottelua.

Tällaiset toinen tytöistä valitsi itsellensä.




Asuntomme alakerrassa on talon oma pieni kuntosali, mutta ajattelin hankkia jäsenyyden talon vieressä olevaan kuntokeskukseen. Siellä löytyy kuntosalin lisäksi Les Millsin ohjatut tunnit, sauna, allas ja höyryhuone. Nyt ei aika ole enää selityksenä esteenä kuntoilulle ja niinpä ajattelin tutustua heti perjantaina yhteen tunneista. Tunti alkoi akateemisen vartin mukaan 15 minuuttia myöhässä ja kesti tunnin. Tunnilla muut olivat siroja 150 cm ja 40 kiloisia bambisäärisiä aasialaisia naisia. Minä olin yksin länsimaalaisena, kooltani tavallinen suomalainen nainen, noin 170 cm ja aika lailla normaalipainoinen. Meidän erilaisista ilmastotottumuksista johtuen, he olivat kylläkin pukeutuneet jumppavaatteisiin niin kuin minäkin, mutta osalla oli huppari vielä päällä. Salissa oli huono ilmastointi ja tunti oli kamalan tehokas. Voi kuvitella minut tomaatinpunaisena, hiestä valuen jo ensimmäisen 15 minuutin jälkeen ja nääntyneen oloisena puolen tunnin jälkeen, kun olin jo ehtinyt juoda kaiken tunnille varaamani veden. Tunnin aikana tuli mieleen, että eikö näillä aasialaisilla iho punoita ollenkaan, ei se ainakaan näy päällepäin? Tykkäsin tunnista kuitenkin kovasti. Lauantaina menin yhdessä puolisoni kanssa salille. Mies meni eri puolelle salia ja minä yksin olin naisena toiselle puolen. Kolme paikan aasialaista henkilökuntaan kuuluvaa miestä tulivat viereeni kikattelemaan ja piirtelemään sydämiä huurtuneisiin ikkunoihin. No hihhih. 

Huurteisia sydämiä


Salista tuleekin mieleen asiakaspalvelu täällä. Vietnamia ei ole vielä turistit vallanneet ja turismihistoria on nuori.  Siinä missä thaimaalaiset ovat ystävällisiä ja tekevät mitä tahansa pitääkseen länsimaalaiset tyytyväisenä, niin vietnamissa osa ihmisistä on todella töykeitä ja loukkaantuvat helposti. Ilmeisesti paikalliset ovat kovia varastamaan, koska täällä täytyy tottua siihen, että epäilevät myös meidän tekevän niin. Olin juuri hankkinut jäsenyyden tälle salille, jonka kuukausihinta on vajaa 50€, paikallisittain siis iso raha ja luulisi saavan sillä jo asiakaspalvelua. Laitoin salilta lähtiessäni, sinne tullessani saamani käsipyyhkeen koriin, mikä oli tiskin vieressä ja jossa oli likaisia pyyhkeitä. Tiskin takana oleva tyttö kysyi, että missä pyyhkeeni on. Kerroin jättäneeni sen siihen koriin, hän intti ja intti ettei ollut minun nähnyt tekevän niin ja pyyhe pitää palauttaa tiskille. Kukaan ei ollut kertonut tätä minulle. Mieheni tuli ja oli toiminut samoin. Tytön valittaminen ei loppunut, niinpä mies sanoi hitaasti- väännänkö sinulle rautalangasta äänellä- ettei meitä kiinnosta eikä meillä ole kotona käyttöä sinun pienelle kuluneelle käytetylle pyyhkeelle. Viesti meni perille ja päästiin lähtemään.

Jossakin kaupoissa laukku täytyy jättää kaappiin ja vartija tai myyjä seisoo vieressä ettet varasta. Osassa laukku laitetaan pussiin, joka teipataan kiinni. Lähtiessä kaupasta tarkastetaan, etten ole aukaissut pussia. En ole kuitenkaan testannut vielä mitä ne tuumaisivat, että kaivaisin vaikka kännykkäni laukusta ja aukaisisin heidän "sinetöimänsä" laukkuni.

Muuten ensimmäinen viikonloppu meni tutustellessa paikkaan. Pintaraapaisujahan tästä vasta saa, mutta olemme yrittäneet lähteä joka kerta vähän eri suunnille kaupunkia. Taksin käyttö on todella edullista. Esimerkiksi ajettiin mittariautolla puoli tuntia, kuski odotti meitä 1,5 h ja ajettiin takaisin- hintaa lystille tuli 12 €. Lisäksi viikonloppuna testattu mitä erilaisempia katuruokapaikkoja ja oikeita (lasten sanoin) pieniä ravintoloita. Ruoan ostaminen valmiina onkin oikeastaan halvempaa, kuin itse tekeminen, sen takia ollaan laiskasti laitettu kotona mitään.
Näitä herkkuja ollaan syöty paljon. Tässä erään pienen oikean ravintolan versio kevätkääryleistä. Voiko näihin kyllästyä?


Pienimmäinen ei ole vielä kovin lämmennyt paikallisiin ruokiin. Näki erään katupaikan pihalla naisten nylkivän sammakoilta nahkoja, paistavan ja myyvän niitä, arvaten ei oikeastaan parantanut meidän mahdollisuuksia saada neitiä maistamaan ennakkoluulottomasti.

Mies joutuu lähtemään jo huomenna Suomeen työmatkalle ja minulle on paljon käytännön asioiden hoitamista eli kohti uutta viikkoa ja uusia haasteita!

-M-




torstai 8. tammikuuta 2015

Oppimisen iloa

Kouluprosessi Vietnamiin on lievästi sanottuna monimutkainen. Koulupaikan saaminen ja sen hakeminen ei mene ihan samalla tavalla kuin Suomessa tai edes Strömsössä. Hanoissa on paikallisia kouluja ja sitten yksityisiä englanninkielisiä kansainvälisiä kouluja. Ensimmäiset eivät ole hyviä vaihtoehtoja länkkäreille, ellei halua lastensa opiskelevan pelkästään Vietnamiksi.  Käytännössä näistä jälkimmäisistä meillä on kodin sijainnin takia vain 2 vaihtoehtoa. Muihin kouluihin koulumatka kestäisi liian pitkään. Koulupäivät itsessään kestävät jo kaikilla keskiviikkoa lukuunottamatta vähän yli 7 tuntia+ matkat. Meidän asunnolta on kuljetus molempiin kouluihin.

Aluksi me vanhemmat täytettiin hakemuksia n. 25 sivua yhteensä molempiin kouluihin. Myös nykyiset opettajat joutuvat täyttämään parisivuisen lausunnon lapsista. Meidän tapauksessa tämä tapahtui viimeisellä kouluviikolla, koska asiat täällä Vietnamin päässä etenivät hitaasti ja varmistus muutosta tuli viime tingassa. Lisäksi tarvitaan uusin todistus englanninkielisenä. Jotta lapsen taustat voidaan tarkistaa, koulutodistukset pitää löytyä myös kahden viimeisen vuoden ajalta ja meillä niitä sillä kyseisellä viimeisellä viikolla sitten kaiveltiin arkistoista. Kun ne saatiin, ne ei riittäneet sellaisenaan tänne Vietnamiin ja jouduttiin virallisella kielenkääntäjällä vielä käännättämään uuden vuoden viikolla.

Mitä nämä kaksi koulua sitten on? Toinen on miljööltään ja tasoltaan todella hyvä. YK:n koulu (joita on muuten vain kaksi koko maailmassa, täällä ja Nykissä) eli United Nations International School, lyhyesti UNIS. Siellä on suurlähettiläiden lapset ja muiden virkaa tekevien, mutta myös meidän kaltaisten tavallisten tallaajien kullanmurut. Koulun on aidatulla alueella, jossa on hyvä vartiointi, lähinnä näiden diplomaattiperheiden vuoksi. Koulun alueelle emme päässeet ilman sovittua aikaa ja passin luovuttamista. Koulusta löytyi esimerkiksi oman kotikunnan (tai nykyisen kaupunginosan) kokoinen kirjasto, useita koripallokenttiä, jalkapallokenttiä, pienet laboratoriot tiedeaineiden opiskelua varten ja olympiatason uima-allas. Älkää kysykö mitä tuo viimeinen tarkoitti, itse kun uin rintauintia pää veden pinnalla niskat kipeänä. Mutta siis tärkeintähän kuitenkin on, että siellä oli olympiatason uima-allas meidän rakkauden hedelmille, joista kaksi nuorinta jaksavat räpiköidä koiraa puoleen väliin allasta (jos se siis ei ole kovin pitkä). Kaikki oli koulussa kuitenkin viimeisen päälle ja pihalla viivottimen kanssa leikatut pensaat sekä musiikin harrastajille yksityishuoneet. Yksinkertaisesti jos sanoisin hienoin koulu mitä olen eläissäni nähnyt. 
UNIS miljöötä

UNIS yksi nurkkaus kirjastosta

UNIS koripallo- ja jalkapallokenttiä, liekkö ihan olympiatason?

UNIS tenniskenttää ja viivoista päätellen muitakin pallopelejä varten

Toinen vaihtoehto oli huomattavasti vaatimattomampi, Hanoi International School eli HIS. Vilkkaan kadun vieressä, johon kuka tahansa pystyy kävelemään sisälle. Kulunut pieni koriskenttä, epäsiistit vessat, pienet käytävät, ihan siistit amerikkalaistyyliset luokkahuoneet, pienen pieni ruokala ja jotenkin kaikki epäjärjestyksessä, vanhaa sekä kulunutta. Uimassa käyvät liikuntatunnilla läheisessä hotellissa. Iso miinus on myös, että 11-vuotias joutuu hyppäämään seiskaluokalle, koska kutosella ei ole tilaa. Suomessa olisi siis vitosluokkalainen, täällä ja jenkeissä kuudennella. Aikaisemmin mainitsinkin, että hän kuitenkin oli Suomessa vuotta ylempänä, koska aloitti koulun USA- systeemissä ja tarkoituksena perheellämme oli palata ulkomaille.
HIS koriskenttää

HIS luokkahuonetta

HIS miljöötä


Luonnollisesti lukuvuosi hintojen ollessa melkein samat, ihmiset pyrkivät ja jonottavat tuohon UNIS: iin. Koulut ovat todella kalliita. Pelkästään 750 euroa jouduttiin maksamaan siitä, että he Uniksessa käsittelevät hakemuksen ja kertovat etteivät lapset pääsekään kouluun, koska ei vain yksinkertaisesti ole tilaa. Päätös tuli lähtöpäivänä Suomessa. Valmistauduttiin, että lapset aloittavat tässä pienemmässä HIS:ssä. Eilen kuulimme kuitenkin, että keskimmäinen saa paikan sieltä Uniksesta ja sisarukset ovat etusijalla listalla nyt sinne. Harmittaa, että yksi lähtee eri kouluun, mutta pohdimme asiaa lasten kanssa ja äänestimme sen puolesta. Voi olla, että huomenna tiedämme että muutkin pääsevät Unikseen tai sitten he käyvät koko vuoden eri koulua. Täällä koulut järjestävät harrastuksia ja muistakin kouluista voi mennä sinne harrastamaan. Ei siis huolta, meidän kaksi muutakin pääsevät halutessaan uimaan siihen altaaseen.

TGIF ja hyvää viikonloppua kaikille!

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Eka päivän saldo

Melkein 10 tunnin mittainen yölento Helsingistä Hongkongiin oli hyvä valinta lasten kannalta. He nukkuivat yli puolet matkasta. Tällä kertaa "matkatoveri" oli oma lapsi ja itsellä olikin huomattavasti parempaa seuraa kuin viimeksi tuolla välillä. Pikainen pysähdys Hongkongissa ja lyhyt jatkolento Hanoihin, jossa laskeuduimme muutama päivä aikaisemmin aukaistulle uudelle lentokentälle.

Suomen kansalaiset saavat olla 15 päivää ilman viisumia Vietnamissa. Meillä oli odottamassa pitempään oleskeluun tarvittava viisumi kentällä. Missään ei kuitenkaan mainittu, että tarvitsee käteistä sen lunastamiseen. No molemmilla oli vain pankki- ja luottokortit ja käteistä olisi pitänyt olla noin 400€. Tämä viivytti matkan tekoa, koska puoliso sitten vietiin muiden tietämättömien turistien kanssa hakemaan automaatista rahaa. Kone ei tietenkään antanut nostaa kuin vähäisen määrän kerralla ja vain tietyillä korteilla, joka mutkisti asioita. Eli viisumia lunastaessa kannattaa varautua tännepäin tullessa riihikuivaan.

Meitä oli vastassa previsiitillä tavattu konsultti, meidän käytännön asioita hoitaneesta firmasta. Hän oli arvannut, että matkalaukkuja on enemmänkin ja olikin tilannut meille 20 hengen bussin. Mikäpäs siinä. Hauskinta meistä oli, että kun normaaliin tapaan autosta löytyi myös ovi ja kuski halusi laukut bussin takaosaan penkeille. Kuski aukaisi ikkunan ja pyysi miestäni nostamaan itselleen ikkunasta kaikki meidän painavat laukut. Ei kyllä avautunut, miksi emme käyttäneet ovea laukkujen viemiseen auton sisälle?
Tässä ollaan asunnon pihalla ja ovipoika ottamassa laukkuja vastaan, mistäpä muualta kuin ikkunasta..

Lapset olivat sanattomia, nenät kirjaimellisesti kiinni auton laseissa ja suut ammosen auki katsellessaan ihmeissään ympäristöä ajellessamme "kotiin".  Pieniä kauhun sekaisia kysymyksiä slummien keskellä, että ei kai me muuteta tuollaiseen, äiti eihän? Näyttäähän täällä erilaiselta, kuin Suomessa ja vielä enemmän erilaisemmalta kuin Seattlessa.

Asunnolle päästyämme lapset kiljahtelivat innoissaan ja kuulemma viihtyvät hyvin vuoden. Asunto on länkkäreiden alueella West laken rannalla, Tay Ho:ssa. Asunto on valmiiksi kalustettu ja aamulla oli kalusteisiin liittyvä tupatarkastus. Jos minä puhun suomalaisittain englantia ja toinen englantia samalla tavalla kuin vietnamia, oli toistemme ymmärtäminen melko vaikeaa. faav knai- five knives.. tähän tyyliin käytiin koko asunnon villakoiratkin läpi. Tämä kaikki siltä varalta, että jos jotain varastamme mukaan- kuten vessanpöntön tai keittiön hanan. Kaikelle oli määritelty tietty hinta ja sitten vaan kuittaus- täällä oli jääkaappi, kun tulimme.

Vaikka tällainen maalaistyttö olenkin, niin ei voi olohuoneesta avautuvasta  kaupunkimaisemasta valittaa


Ensimmäinen päivä meni tutustellessa talon lähiympäristöön. Miehen ollessa töissä, otimme taksin ja ajoimme lasten kanssa toiselle puolelle kaupunkia. Syötiin ja herkuteltiin, pientä jetlagia oli havaittavissa ja palasimme asunnolle. Tutustuimme jo vähän naapureihin. Asumme talossa jossa on 24 kerrosta. Mikä sattuma, että molemmin puolin viereisessä asunnoissa asuu suomalaiset perheet!

Olin lukenut, että vietnamilaiset ovat erityisen ihastuneita länsimaalaisiin lapsiin, johtuen vaaleasta ihonväristä. Seisoimme kaupungilla kadun reunassa odottamassa taksia ja noin kymmenen hengen seurueen mennessä ohi huomasin, että aikuiset katsoivat kovasti pienintäni, joka oli heihin selin. Yhtäkkiä yksi palasi hänen luokseen ja tarttui olkapäästä, käänsi hänet ja ihaillen kehui häntä ja lähti pois. Minä olin tietenkin jo valmiina kirkumaan ja käyttämään katsomossa penkkiurheillessa opittuja taistelutaitoja, estämään tyttöni  tulevan kidnappauksen. Saimme huomata saman taksilla ajaessamme. Kaksi miestä tuli skootterilla ihan kylkeen ajamaan ja osoittelemaan ikkunan läpi hymyillen lapsia. Kyllä, aloin katselemaan, että mistä saa ovet lukkoon. Nyt ruokakaupassa ollessamme miespuolinen kaupanmyyjä tuli katsomaan pienintä, polvistui sanomaan kaikkea ylistävää hänen kauneudestaan. Kaikki lapset tietysti ovat kauniita ja varsinkin omien vanhempien silmissä, mutta mielestäni pienin on ihan tuiki tavallinen suomalainen sievä tyttö. Ulkoisesti ei siis mitään silmiinpistävän erikoista, mutta näiden silmissä hänessä ilmeisesti on. Ymmärtääkseni Kiinassa vaaleaihoiset lapset tuovat hyvää onnea, jos heihin kosketaan, olisiko sitten täälläkin?

Ihan perusjuttuja vain katseltu. Käyty ruokaostoksilla katselemassa paikallista tarjontaa. Tosin reissusta väsyneenä en vielä voileipiä kummempia ole jaksanut alkaa kokkaamaan. Haimme illalla alakerran pizzeriasta 4 pizzaa kympillä ja päivällä kävimme lasten kanssa tunnelmallisessa pienessä siistissä thaimaalaisessa ravintolassa. 4 aikuisten annosta ja limsat, vajaa 20 euroa. Ruoan hinta on siis todella edullista. Ostin kaupasta leivän päälle kinkkua, jonka pakkauksessa luki kaikki vietnamiksi. 5 englantia puhumattomaa myyjää kävi vuorotellen ihmettelemässä, kun yritin saada selvää mitä eläintä leikkeleessä on käytetty. Lopuksi esitin koiraa, wufwuf- ymmärsivät, No wufwuf. En edelleenkään tiedä mitä se oli, mutta ihan siis syötävää kuitenkin, eikä ainakaan koiraa siis.

Ei pitäisi olla ainakaan koiraa


 

-M.




tiistai 6. tammikuuta 2015

Kauas pois

Kotimaa kun taakse jäi, mietin hiljaa mielessäin, mitä sulle kertoisin, kysyjälle vastaisin..

Ajattelin, että kokemuksen rintaäänellä lähdöstä tällä kertaa tulee kohtuu helppoa. Melkein tulikin. Lähtöä edellisenä iltana vasta ensimmäiset itkut. Rakas ystäväni tuli käymään ja löi käteeni pienimmän kirjan, mitä ikinä olen nähnyt. Kirjan kannessa- Ystävä. Se riitti.

Olin varma, että kentällä menee hyvin. Puoli sukua saattelemassa ja isoveli lohkaiseekin, että "mitä tuota ikävöi, kun muutama sähkölasku tulee ja olette jo takaisin". Hehheh. No halataanpa tässä. Huulta purren, alahuuli väpättäen vielä hyvät kevään toivotukset kaikille!

Päästiin Helsinkiin ja sitten aukesivatkin kaikki tukkeutumat kyynelkanavista. Ehkä eniten lasten vuoksi, ehkä isovanhempien, lasten serkkujen ja ystävien vuoksi. Ehkä siksi, että ne kaikki läheiset jäävät eri maahan asumaan. Samaan aikaan niin paljon iloa uudesta seikkailusta ja kuitenkin ikävä siitä, ettei kukaan voi taas kävellä sisään ja pyytää, että ”keitäppä kahvit”. Vaikka kyseessä onkin vain vuosi ja kesälläkin päästään piipahtamaan Suomessa, on lähdönhetki silti aina haikea. Viimeksi se vuosi oli kaksi, joka venyikin kolmeksi. Ehkä haikeus tulee juuri siitä, että lähtiessään tuntemattomaan tietää, että reissu ei välttämättä ole ennalta suunnitellun pituinen? Inhoan jäähyväisiä. Ei, ne ei ole lopullisia ellei elämä sitten täysin yllätä. Sillä, että valitsee elämän ulkomailla ja sen tuomat mahdollisuudet sekä seikkailut, maksavat jotain sellaista minkä pakkaisi mielellään mukaan.

Lapset ovat kasvaneet tähän ulkosuomalaiseen elämään- tullaan ja mennään. Pienimmäinen tokaisi istuessamme kahvilassa taannoin minulle ja miehelleni, että ”musta tuntuu, että ei tämä kyllä ole normaalia ekaluokkalaisen lapsen elämää, että tällä lailla muutetaan ensin toiseen maahan, sitten Suomeen ja sitten taas eri maahan”.  Omaa lapsuuttani miettiessäni olisi ollut aivan kauhea asia, jos vanhemmat olisivat vieneet kodin 100km päähän, oikeasta kodista ja ystävistä. Nyt sitten retuutan omat lapseni kauas eri maanosaan. Se ettei uusi hyvä ystävä puhu samaa äidinkieltä eikä ole nähnyt elämässään ikinä lunta, niin eihän se ole sama asia kuin se Iiro, Atte tai Eemeli, ei Roosa eikä Viivi,  ei myöskään kuin Sara, Elena tai naapurin Eveena. Mutta myös heistä tulee ystäviä, jotka puraisevat palaisen. Maailmalle on jäänyt korealainen Mina, yhdysvaltalainen Andrew, venäläinen Kirill, intialainen Sahana ja paljon muita, jotka kulkevat lasten mukana. Lapsille eläminen eri kulttuurissa aukaisee silmiä, opettaa ennakkoluulottomuutta ja hyväksyntää. Antaa hyvän kielitaidon ja ystäviä ympäri maailman. Auttaa heitä ymmärtämään kuinka hieno paikka pallomme on, kuinka paljon täällä on nähtävää. Pitää vain uskaltaa. Lapseni ovatkin paljon rohkeampia kuin mitä minä itse ikinä olen ollut. Voi olla, että lähdönliekki palaa heissä vielä aikuisenakin tai sitten ei. He päättävät siitä itse.



Postilaatikosta löytyi tällainen kirje perheen pienimmälle matkantekijälle. Annoin kirjeen pitkällä lennolla ja ilahdutti vastaanottajaansa! 



Päästiin perille Hanoihin, meidän asuntoon!! Lähipäivinä lisää sitten ensihetkistä ja niin, sitä samaa hyvää kevättä teille kaikille sitten vaan!

-M-


perjantai 2. tammikuuta 2015

Pakkauspäivä

Nyt ollaan askeleen lähempänä Hanoita! Tänään on mukava muuttomies Lapin muutto ja lähettipalvelusta käynyt ja vienyt mukanansa 10 pahvilaatikkoa- vain. Niiden ja 5 matkalaukun sisällöllä pitäisi meidän viiden ihmisen selvitä vuosi tai ainakin arkeen kiinni.

Edellisessä muutossa oli 4 miestä, jotka pakkasivat taloamme 2 päivää täysien työpäivien verran. Nyt parissa tunnissa oli kaikki pakattu, tavarat pakettiauton kyydissä ja kahvit juotu.

Perheen nuorimmaisella on menossa kausi, että hän haluaa laulaa virsiä koko ajan. Hänen lempikirjansa on virsikirja ja viihtyykin hyvin sohvalla sen kanssa. 7-vuotias, kyllä. Kuuluu vain, virsi sata se ja se on -ja sitten lauletaan. Meillä kotona soi enimmäkseen Suomipop, joten ei hajuakaan mistä nämä uskonnolliset laulut ovat tulleet Robinin biisien lisäksi hänen suosikeikseen. Tytöllä on myös melko kantava ääni. Saattoi olla, että syy miksi muuttomies pakkasikin melko reipasta tahtia, oli Hoosianna & Jumala loi taivaan ja maan- säestys.

Viime hetken asioiden hoitamiset, kahvittelut ystävien kanssa, talon siivous ja me ollaan valmiita seikkailuun. 3 yötä aamukammassa!

Kun varmasti tarvitsen tätä ja tätä... tuloksena 2 koulutytöllä mukana 27 paria kesäkenkiä.