maanantai 28. syyskuuta 2015

Kuuhullut


Torstaina kävimme vanhassa kaupungissa Piian kanssa virittäytymässä etukäteen perjantain juhlaan. Katuja oli suljettu kävelijöille, tosin vietnamin tyyliin eihän se mitään tarkoittanut ja mopot huristelivat vanhaan malliin. Kadut olivat täynnä juhliin liittyvää krääsää. Minulle tarttui mukaan lapsille pimeässä loistavia nauhoja ja muutamat naamarit.

Perjantai piristi kummasti kaikkien mieltä!  Moon festival eli Mid- autumn festival järjestettiin talomme puolesta. Ennen kaikkea se oli lasten juhla. Ihan liekeissä oltiin kyllä aikuisetkin lasten riemusta.

Allasalueemme oli koristeltu erilaisin valolyhdyin. Osaa lyhtyjä koristi tunnetut sarjakuvahahmot. Altaaseen oli laitettu kellumaan valoja, jotka olivat violetteja lumpeenkukkia. Kuujuhlan liittyviä perinteisiä kiinalaistyyppisiä tähtirenkaita roikkui puissa.

Kaasuilmapallokauppiaat jakoivat ilmaiseksi palloja. Käsittämätön mies taiteili riisivahasta puutikkujen nokkaan, ihan mitä ikinä osasit pyytää. Sarjakuvahahmoja, kukkia, lintuja. Tarjoilu koostui limsasta ja paikallista syömingeistä, kuukakuista. Pysyimme limukkalinjalla ja syömiset jäivät väliin.

Ohjelmaa oli henkilökunnan puolesta kahden tunnin verran. Useampi kymmenen oli pukeutunut erilaisiin juhlaan liittyviin asuihin. Juhla alkoi pauhaavalla musiikilla ja dragon dancella. Lohikäärmeisiin sonnustautuneet tyypit riehuivat ympäri aluetta. Henkilökunta näytti mallia bambutanssista. Eli bambukeppejä oli rivittäin ja molempiin päihin meni henkilö hakkaamaan niitä tietyssä tahdissa. Tanssijoiden piti suorittaa tanssimalla bamburivistö, niin ettei jäisi tikkujen väliin. Itsellä olisi nilkat olleet melkoisen kipeät tanssin jälkeen. Katsomosta pyydettiin yli yhdeksänvuotiaita osallistumaan. Ikäraja ei Oliviaa haitannut ja ensimmäisenä uskaltautui estradille. Muita suomalaislapsia seurasi perässä ja pikku hiljaa valui muitakin talon asukeita.

Sitten pyydettiin muodostamaan lapsista joukkueita. Porukassa piti värittää Hello Kitty- kuva ja muistella miten värit menivätkään. Oli säkkijuoksua joukkueittain. Sokkona toisen sanallisesi ohjaamana löytää rumpu, jota hakata. Oli levyraati, jossa soitettiin tunnettujen lastenohjelmien tunnusmusiikkia. Meidän suomilasten joukkue, johon lisäksi meni pari naapurin pienempää brasilialaista ja yksi libanonilainen, voittivat. Palkinnoksi saivat pahvilaatikollisen herkkuja. Ai, että oli mukava ilta!

Ja mitä kävi kuville. Kuvasin alkuun järkkärillä, asetukset olivat pielessä, niinpä niistä ei saanut mitään selvää. Turvauduin tuttuun tapaan Iphoneen. Täytyy ottaa valokuvauskurssi jossain välissä.
















Joona ja Alex innostuivat toden teolla tästä bambutanssista.


Pikkuinen pariskunta J& O

Levyraatia

Mitenkäs ne värit menevätkään?


Säkkijuoksua Alexin malliin

Palkintojen jako

Lohikäärmeet tanssimassa

Pieni suomalaistyttö keräsi taskut ja sylin täyteen herkkuja, enempää ei mahtunut. Voi kuinka suloinen neiti!
 
























M
























torstai 24. syyskuuta 2015

Tiukkapipoko?

Julian ja Alexin luokat ovat lähdössä lokakuun lopulla leirikouluun, koulun kalenterissa lukee niin. Vielä ei mitään infoa ole tullut koululta, pelkästään lasten kautta tietoa, että kaikkien on leirille osallistuttava ja menevät eri paikkoihin. Suomessa leirikoulua varten äänestettiin kohde, rahaa kerättiin myymällä tuttaville puolipakolla sukkia ja karkkeja. Hyvissä ajoin aikataulutettuna ja suunniteltuna kaikki oli vanhemmilla tiedossa. Ennen kaikkea oli hyvä mieli päästää, tiesi että mukana on vastuullisia aikuisia. Opettajia ja vanhempia. Mahtava reissu heillä olikin.

Julia toi itse lapulle kirjoittamana Cuc Phuong NP, heidän kohde. Äkkiseltään googletettuna paikka on Vietnamin ensimmäinen kansallispuisto. Varmasti hieno paikka. Mutta.

Julian kertomaa:
- "Nukutaan bambumajoissa, joissa on vesi alla. Jos liukastuu portaissa tipahtaa veteen".
- "Opettaja näytti, että bambulautoilla pitää maata näin, kun ylitetään vettä ja mennään jonkun jutun alta". Makasi mahallaan, kädet vartalon vieressä. What? Missä vedessä, minkä alta ja onko teillä pelastusliivit? Opettaja oli vastannut, ettei tiedä liiveistä.
Epäilin lapseni kertomaa, mutta puiston sivuilta löytyi kuvia vastineeksi. Naapurin Joona kertoi viime vuoden leirikoulustaan täällä, jossa olivat törmänneet käärmeisiin. "Tiedätkö sen King kobran", Joona kysyi.

Puiston eläinkanta on laaja. Isoista eläimistä pieniin myrkyllisiin hämähäkkeihin. Mukaan toki mahtuu myös viattomia apinoita, erilaisia ja värikkäitä lintulajeja ja muita mukavia eläimiä. Onhan niitä karhuja ja muita eläimiä reiteillä useammissa paikoissa maailmalla. Mutta kun on kyse Vietnamista, niin ollaan todellakin ns. pororajan tuolla puolen, kaikesta avusta jos sitä sitten tarvitsee.

Ikimuistoista varmasti ja ennen kaikkea ainutlaatuinen kokemus, jota voi kiikkutuolissa muistella. Aikaisemmin koulu on kylläkin pitänyt leirikouluja samassa paikassa. Sitä, onko kaikki mennyt hyvin, en tiedä. Varmaan on. Kahden vaiheilla, annanko mennä? Antaisitteko te? Hirvittää ajatus, minun 11-vuotias Vietnamissa viidakossa maanantaista perjantaihin? Ja voitte kuvitella kuinka partiolainen tämä meidän rakas Julia on: "äiti, otan tuon punaisen matkalaukun sitten sinne leirikouluun". Näytti rullat alla olevaa vedettävää isoa lentokäyttöön tarkoitettua matkalaukkua. Kansallispuiston metsäpoluille.

Katsokaapa, kun on söpöjä eläimiä puistossa, tosin ilman terraarioita ja häkkejä.
 
Tässä on kuva puiston järveltä bambuveneistä 
















(Kuvat lainattu puiston virallisilta sivulta ja googlesta vierailijoiden ottamina).

Täällä oli melkoinen myrsky. Vettä tuli hirveästi. M kertoi, että kun tulivat töistä, toinen kaistoista oli tulvinut vettä. Vietnamilaiset olivat uittaneet lapsiansa siinä tiellä. Paikallisella moottoritiellä. Myöskin ihmiset olivat kalastaneet tiellä, koska tien vieressä olevan kalalaitoksen altaat olivat tulvineet yli ja kalat olivat päässeet karkuun. Tässä kuva M työkaverin lähettämä, kun hän vuorostaan aukaisi kotiovensa lähtiessään töihin.
M

lauantai 19. syyskuuta 2015

Ikänaisten sarjaan

Perjantaina täytin vuosia, puolipyöreitä ja ikänaisten sarjaan on nyt pääsy, jos päättäisi urheilu-uran aloittaa. Hassu tunne, kun aina tuntuu olevansa parhaassa iässä. Ei haluaisi olla enää nuorempi, muttei vielä vanhempikaan.
Ovikello soi aamusta ja naapurin rouva Piia tuli tällaisen upean kukka-asetelman kanssa!
Myöhemmin vielä talomme muisti kortin ja ruusukimpun kera. Eihän niitä syntymäpäiviä tässä iässä mitenkään suurenmoisesti tule enää juhlittua, mutta onhan sitä kiva arkisten touhujen keskellä jotain tehdä. Niinpä alkuillasta lähdin syömään lasten kanssa, koska puoliso joutui olemaan niin myöhään töissä. Tälläsimme itsemme, tytötkin laittoivat oikein mekot päälle, äiti korkkarit ja kävimme kaupungin parhaassa ravintolassa argentiinalaisessa - El Gauchossa. Kiireetöntä yhdessäoloa omien lasten kanssa. Täältä saa ehkä parhaimmat pihvit, mitä olen missään syönyt. Valitsin pihvini herkullisen juustolla kuorrutetun perunagratiinin kanssa. Kastiketta tämä pihvi ei kaipaa. Kallis, mutta kerrankos sitä juhlapäivänä. Ja joskus harvakseltaan. Palvelu täällä on erinomaista ja superhauska slovakialainen miestarjoilija viihdytti meitä lopuksi jutuillansa. 


















Lauantaina kävimme koko perheen kanssa sitten I- sushissa. Kyseessä on Korean bbq paikka. Täällä ostetaan buffet ja menulistalta saa tilailla niin paljon kuin jaksaa syödä. Monipuolinen valikoima susheja, jotka ovat todella hyvistä ja tuoreista raaka-aineista tehty. Tämä ei ole itsestäänselvyys täällä Vietnamissa. Lihat sitten paistetaan pöydässä olevassa grillissä.
 




 
Nyt sitten on jälleen uusi lehti kalenterissani kääntynyt. Tämän menneen vuoden aikana olen miettinyt paljon sitä, kun sanotaan tarttumista hetkeen ja nauttimaan käsillä olevasta hetkestä. Pitäisi oppia vielä enemmän elämään tässä päivässä, ei eilisessä eikä huomisessa. Tietenkin jotkut asiat vaan vaativat suunnittelua etukäteen tai järjestelyitä. Mutta olen omasta mielestäni alkanut tätä ajatusta kuitenkin enemmän sisäistämään ja tehnyt työtä nykyään paljon puhutun läsnäolon oppimisen eteen. Elämä on tässä hetkessä.

Mami

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Ajatuksia ikävästä

Koti-ikävä iskee harvakseltaan, mutta enimmäkseen mulla ruokakaupassa. Niin, ruokakaupassa. Kaksi asiaa tarvitsisin täällä helppoon elämiseen ja voisin viihtyä pidempäänkin kuin ensi kesään. Prisman ja Terveystalon. Kun teen nachoja perjantai-iltana, olen hakenut jauhelihan lihakaupasta. Punasipulin ja juustoraasteen Veggiestä. Nachot ihan eri suunnasta, L's plasesta. Paprikan ja tomaatit Annamista. Kanta-asiakaskortit "kopioidaan" vanhanaikaisella keinolla, painolla ja kopiopaperin avulla heidän kuittiin. Kermaviiliä en osta, koska löydettyäni purkki maksaa melkein kymmenen euroa. Leivinpaperi on haettu Metrosta puolen tunnin päästä. Mausteet kerätty Suomesta ja ne mitä unohdettiin, ympäri kaupunkia. Uuni ja sähköt olivat onneksi valmiina asunnossa.

Ikävä loppuu sitten kun pääsen kaupasta ulos. Eniten ikävää ja ahdistusta lisää "länsimaiset" kaupat. Jotka eivät siis muistuta mitenkään muuten länsimaalaista, kuin se, että sinne on kerätty ylihinnoiteltuja tavaroita Lidleistä, Costcoista, Suomesta, Ruotsista, sieltä ja täältä. Siellä tuntuu pahalta. Toisaalta kiva kun löytää tarvitsemansa, mutta jos neljästä sentin mittaisesta kappaleesta lakua pyydetään neljä euroa tai 100g geishaa noin kymmenen euroa, niin kyllähän se tekee pahaa, silloin kun sitä lakua tekee mieli. Lohduttaudun, että ei ole enää kuin 3 kuukautta ja saan sen. Ellei jollekin ole tulossa vieraita tai joku lähdössä työmatkalle. Yhdestäkään kaupasta ei löydy liukuhihnaa, on vain hihna.

Tänään kuitenkin ikävä iski, kun näin veljeni seitsenviikkoisen prinsessan. Siinä hän tuijotti tummilla silmillään skypen kuvaruudun kautta. Tapitti ja tapitti. Yhden hymynkareenkin näin. Siitä on monta viikkoa että näin hänet, pienen ihmisen. Samoin kuin hänen isän, äidin, sisarukset, mummun, papan, sedän vaimoneen, serkut, ystävät. Itku oli lähellä, kun tätinä yritti leperrellä hänelle, saamatta koskea häneen. Ottamatta lähelle, syliin.

Mutta taas toisaalta. Ajatelkaapa, soitamme ilmaiseksi videopuheluita. Puhuimme veljeni kanssa minun kesästäni USA:ssa seitsemäntoista vuotiaana brasilialaisen Carolinen kanssa. Kävi vähän huono tuuri, ja kesän isäntäperheeni olikin yksinäinen vanha nainen. Nainen, jolla oli huumeita käyttävä ottotytär. Nainen ei ollut kotona koskaan, mutta takavarikoi meiltä heti alkuun matkatavarat, passit ja rahat. Vedotakseen ettei tämä ottotyttö ryöstä meitä. Siihen aikaan ei ollut skypeä. Lähetin kirjeen kotiin, "täällä ei oo kivaa". Oli ikävä turvalliseen omaan elämään. Nainen ei antanut ottaa edes vastapuheluita vanhempieni laskuun Suomeen. Eikä välittänyt vanhempieni eikä Carolinen puheluita minulle. Oman kännykkäni kuuluvuus jäi New Yorkin lentokentälle. Tytön psykologi tuli käynnille ja äkkäsi tilanteen. Olimme ihmeissään pikkukylässä ilman rahojamme. Olimme ehtineet olla vain vajaa pari viikkoa. Psykologi tiesi, että samasta perheestä oli lähtenyt lukuisia nuoria kesken kaiken pois ja hän ottikin meidät loppuajaksi kotiinsa, oman perheensä kanssa asumaan. Lopusta tulikin ikimuistoinen kesä. Kesä, joka sytytti kipinän palata samaan maahan myöhemminkin. Kävin hänen luonaan kerran Suomesta vuonna 1999. 2000 hän tuli ystävänsä kanssa Suomeen vieraaksemme. 2012 tapasimme perheeni kanssa hänet Seattlessa. Tänään kirjoitimme hänen kanssaan Facebookissa synttärionnittelut Carolinelle.

Ulkomailla asuessa ikävä kotiin vaan katoaa jonnekin. Se laitetaan piiloon. Se on jossain ja jokin pieni asia saattaa pulpauttaa sen pintaan. Se menee onneksi ohi nykyään helpommin ja nopeasti, koska siihen on tottunut. Ne kovimmat ikävät on taisteltu läpi vuosia sitten, kun kulttuurishokki iski ensimmäisen kerran päin naamaa. En hypännyt maitojunaan, vaikka moni sitä silloin etukäteen veikkaisikin. Lähellä se oli, monta kertaa. Nämä ovat asioita joiden kanssa joutuu elämään, kun asuu kaukana. Olen kuitenkin ikävän sijaan kiitollinen, että maailma on nykyään niin pieni ja meillä on mahdollisuus nähdä kaukanakin olevat tärkeät ihmiset ja tietää kuulumiset. Kiitollinen siitä, että on hyvä olla.
Äidin "harmiksi" lapset päättivät alkaa puolen vuoden karkkilakkoon. Ovat olleet jo monta viikkoa sinnikkäästi. Nämä ovat kaapissa, ai että. Ei haittaa heikotkaan hetket :)


M

tiistai 15. syyskuuta 2015

Rauha maassa ja järki päässä

Rauha palannut blogiin ja samalla tuntuu, että kissa vei kielenkin matkassaan. Niille, jotka eivät ehtineet edellistä tekstiä lukea tai eivät ole Facebookin puolella blogin lukijoissa. Kerron, että kirjoitin kärkkään kannanoton itseni ja samassa tilanteessa olevien vuorotyöläisten puolesta. Teksti sai hyvän vastaanoton, muutamaa katkeroitunutta tyyppiä lukuun ottamatta. Kirjoitus levisi nopeasti ja kun lukijamäärä oli saavuttanut 6000 rajan, ajattelin haluanko tuoda blogini ja perheeni kuulumiset ihmisten tietoisuuteen pelkästään yhden mielipiteitä jakavan tekstin vuoksi? En. Muutoin lukijakunnan kasvaminen ei tietenkään haittaa, jos jollekin voin tuoda iloa tai tietoa, niin olen siitä itsekin luonnollisesti iloinen. Niinpä päätin, että koska en älynnyt kirjoitusta omalla nimelläni kirjoittaa naamakirjan puolella, jolloin muuta elämääni ei olisi pahansuopaiset tuntemattomat tyypit pystynyt seuraamaan, poistan koko tekstin. Näin on parempi. Somen voima on valtava ja vaikka niin kovasti tekisikin mieli, niin antaapa Suomea kuohuttavat ajankohtaiset asiat, kuten pakolaiskeskustelut ja etuuksien vähennykset jäädä blogin ulkopuolelle. Lisätään vielä, jos jollekin jäi epäselväksi: ehdottomasti olen valmiina osallistumaan säästökuuriin, toivoisin vain, että siihen tulevat mukaan myös muutkin vaikka näin aluksi myös päättäjämme! Keskitytään kuitenkin pelkästään blogin alkuperäiseen tarkoitukseen.

Ja sitten säähän. Muurahaispesään on saapunut syksyn merkit. Sadetta ja sähköt ajoittain vieneet myrskyt paukuttavat. Viime vuoteen verrattuna on huomattavasti kylmempää ja ollaan laitettu joinakin päivinä jo pitkähihaisia päälle. +25 C astetta vastaa Suomen +15 C, siltä se tuntuu. Pihalla ilmankosteus on välillä saavuttanut 90 %. Paitaa on pitänyt repiä ihosta irti.

Viime viikonloppuna pääsimme sattumalta tapaamaan ja juttelemaan Suomikoululla Suomen uuden suurlähettilään ja hänen vaimonsa kanssa. Abu Dhabista saapuivat nyt Vietnamiin, lämpimästi tervetuloa! Ensi viikolla täällä juhlitaan "Moonfestivaaleja". Kyseessä on keskisyksyn juhla ja se vietetään täydenkuun aikaan. Lisää tästä juhlan jälkeen. Kaupunki on täynnä kojuja, joissa kaupataan kauhean makuisia Mooncakeja. Olivia toi eilen koulusta leipomansa mooncaket eli kuukakut kotiin. Vaikka kuinka olisi halunnut, ei niitä kukaan perheestä saattanut syödä. Hampaat irvessä maistoimme värjäämättömiä muovailuvahan palasia. Roskiinhan ne menivät. Huono äiti, mutta lapsi oli ihan samaa mieltä. Juhlaan liittyy myös erilaisia valokoristeita. Talomme järjestää asukkailleen juhlat 25.9, joita odotamme koko perheellä innolla. Tässä vähän esimakua tulevaan...


Kotimme sisääntulo on koristeltu hauskoin valoin







































Työrintamalta on puolisollekin kuulunut uutisia....näyttää vahvasti että jäämme tänne vielä kesään 2016 asti! Olisikin tuntunut hassulta, että kolmen kuukauden päästä jo muuttaisimme takaisin kotimaahan. Lämmittää äitinä, koska on parempi lapsille, kun saavat päättää kouluvuotensa täällä, eikä tarvitse kesken lukuvuoden taas hypätä uuteen.

Mami

maanantai 7. syyskuuta 2015

Assembly

Perjantaiaamu meni koululla Assemblyssa eli jonkinlaisessa aamunavauksessa. Joka perjantai jokainen luokka vuorollaan järjestää tämän puolen tunnin tapahtuman, johon on kyseisen luokan vanhemmat sekä koulun oppilaat kutsuttu. Tällä kertaa estradille nousi kakkosluokka eli Olivian luokka. Aiheeksi olivat valinneet ystävyydet ja koulukiusaamisen. Puhuivat vuorollaan mikrofoneihin tärkeästä asiasta ja lisäksi olivat tehneet hienon, seinälle heijastettavan varttitunnin mittaisen videon. Välillä Olivia oli roolihahmoltaan koulukiusaaja ( ihan hirvitti, kuinka luonnollisesti rooli häneltä sujui ). Olivia näytteli tipahtavansa kiipeilytelineestä, kinkkaavaa neitiä tultiin auttamaan ja lisäksi pohtivat ystävyyden merkitystä. Sai aikaan yleisössä kunnon naurut roolisuorituksistaan. Tähän voi olla syy sekin, että luokalla on kaksi länsimaalaista, Olivian lisäksi vain yksi poika. Aasialaiset rakastavat länsimaalaisia ja kaikki mitä he tekevät on niin mahtavaa ja ihanaa. Ajatelkaapa kuinka kiva idea tällainen olisi kotimaankin kouluihin. Saada itsevarmuutta lapsille ja esiintymiskokemusta. Lapset tuntevat itsensä tärkeiksi ja asiantuntijoiksi pohtiessaan vastauksia kuumaan puheenaiheeseensa. Vanhemmat ovat tietenkin umpiylpeitä jälkikasvuistaan ja kaikille jää hyvä mieli. Lopuksi jaetaan muutamia kunniakirjoja lapsille hyvästä käytöksestä. Viimeisenä otetaan koko koulun kyseisen viikon synttärioppilaat lavalle ja kaikki laulaa taputusten kera " Happy Birthday".




 

Ryhmäkuva 2G
 
Synttärisankarille onnittelulaulu














Aikaisemmin naureskelin tälle varkaushysterialle kaupoissa, meinasi kolahtaa kuitenkin omaan nilkkaan. Koululta lähtiessäni kävelin ostarin eli Loten eteen ottamaan taksia. Aasialaisia oli iso ryhmä. Astelin varauksetta porukan läpi. Kaulassani roikkui järkkärikamera ja laukunhihna olkani yli. Kävelin porukan läpi pidellen laukun pohjasta kiinni. Kun pääsin taksille pihan poikki ja päästin laukkuni pohjasta irti, laukku tipahti. Hihna oli takaa irroitettu. Olemme pyöritelleet ja ihmetelleet, olisiko hihnan lukko voinut itsestään aueta. Ei. Pirun taitavia olivat. Onneksi ripeästi kävelin ja vartioita oli useampia Loten edessä, olisiko tämä estänyt sen ettei sitä ehditty viedä? Eniten olisi harmittanut tietenkin rahallisen arvon & tunnearvon lisäksi kaikki ylimääräinen vaiva. Näistä käsistään kätevistä rosvoista on varoiteltu joka puolella, muttei aikaisemmin ole minulle mitään täällä tapahtunut. En tuntenut yhtään mitään. Mutta jälkiviisaana, olisi varmaan kannattanut kiertää autotien kautta eikä mennä porukan läpi kävelytiellä. Hui, täytyy alkaa opettelemaan itsepuolustusta.
Laukku roikkui näin, lukko on vahva, eikä aukea itsestään.



Julia mallina.
Vietnamin 70. vuotis itsenäisyyspäivä oli ja meni 2.9. Kaupunki oli koristeltu punaisin Vietnamin lipuin ja Ho Chi Minh kuvin. Kaupunkia ehostettiin päivää varten. Ihmisiä tuli Hanoihin juhlistamaan itsenäisyyttä. Täällä oli iso paraati, jossa marssi vähintään 35 000 sotilasta. Suosiolla jätettiin väliin viralliset juhlallisuudet, koska kaupungissahan on muutama muukin miljoona liikkeellä näiden sotilaiden lisäksi. Teitä oli suljettu läheisen Presidentin linnan ja Ho Chi Minh Mausoleumin läheltä jo useita päiviä ennen, tämä aiheutti jonkin verran ruuhkia, ennestään ruuhkaiseen liikenteeseen. Meille juhla näkyi ikkunasta katsottuna ilotulitusten muodossa ja kansallisena vapaapäivänä. Onnea Vietnam!


Lopuksi vielä kuva ahkerista koulun talonmiehistä keskellä päivää, lepäämässä koulun portaissa.




























M