lauantai 31. lokakuuta 2015

Booo... Halloween 2015

Halloween 2015. Talomme puolesta oli järjestetty juhlat allasalueelle.

Enimmäkseen pukuviidakossa pystyi bongaamaan Disney-hahmoja ja suosituin oli niistä ehdottomasti Elsa. Epäilen syyksi sitä, että valikoima täällä oli hyvin rajallinen Halloween- tavaroiden ja asujen suhteen. Frozenin Elsa- näytti löytyvän jokaiselta katumyyjältä. Olivia pukeutui Elsaksi ja Julia noidaksi, Alex kävi katsomassa menoja omana itsenään. Meistä aikuisista ainoastaan henkilökunta oli pukeutuneena, jotka olivatkin laittautuneet hienosti. Koristelut alueella teemaan sopivat. Rekvisiittaa oli sitä ja tätä. Perinteistä hautausmaata, hämähäkin seitillä varjostettu sisääntulo, vaatteita roikkumassa ja valokummituksia sekä taustalla soi isolla pelottavaa musiikkia.











 






































Joitain ohjelmanumeroita oli parin tunnin juhlassa. Yhtenä niistä nopeuskilpailu. Oli kaksi joukkuetta, joista jokainen jäsen seisoi jonkin numeron päällä. Kun numero sanottiin, molemmilta puolilta lähti jäsen saman numeron päältä juoksemaan ehtiäkseen ensimmäisenä kirjan luo, joka piti kuljettaa kotipesään. Olivia ja vastapuolen tyttö saapuivat kirjalle yhtä aikaa ja vetivät kirjaa, että kumpi sen saa. Kumpikaan ei antanut periksi. Yllätys. Saatiin kunnon naurut, kun pieni suomalainen muutaman vuoden vanha tyttö juoksi Oliviaa puolustamaan ja ottamaan kirjasta kiinni, "kyllä se kuului meille!". Siellä kaksi suomalaista yritti näyttää missä kaappi seisoo. No pistettä ei tullut kummallekaan, vaan järjestäjän piti mennä väliin ja sanoa uusi numero. Taikuri tuli taikomaan kyyhkysiä ja onnistui kalastamaan kyllä yleisön suosion tempuillaan. Ehdottomasti illan paras ohjelmanumero.

Lopuksi valittiin asupalkinnot. Viimeisenä palkittiin noin 50 lapsesta paras asu. Tättärärättätää..... Sanottiin Elsa. Meidän Elsa nousi rakettina ylös ja juoksi jo tuuletellen palkinnonjakajia kohti. Puolessa välissä kenttää itsekin ymmärsi että on tosiaan ainakin 20 muutakin Elsaa eikä tuulettamiseen olekaan vielä aihetta. Lopulta sanoivat asunnonnumeron ja kyllä se tällä kertaa meidän Olivialle napsahti. Vaikka tuumattiin kyllä yhdessä, että palkinto olisi voinut kuulua jokaiselle lapselle. Sen verran vaivaa oli nähty asujen eteen monessa perheessä ja paha mielihän siitä varmasti monelle lapselle tuli. Kuoresta löytyi 500 000 arvoinen lahjakortti ravintolaan. Valitettavasti Euroissa määrä jäi vain pariin kymppiin, eli rikastumaan ei vielä päästy :)
 
Tässä kirjasta ei päästy sopuun ja pikkutyttö juoksee Olivian kaveriksi









Voittajana on helppo hymyillä


Mihinkä muuhun päivä päättyi kuin sokerihumalan hakuun talomme sisällä, Trick or treat!! Kepposia ei tarvinnut tehdä, kun säkki oli herkkuja kerätty täyteen naapureilta kotiin palatessa.

Mami




Reppureissaajat kotona

Reppureissaajat palasivat kotiin perjantaina iltapäivällä. Miten viikko oli mennyt näillä kahdella kulkijalla?

Julia soitti ensimmäisenä iltana ja kertoi, että oli ollut kiva päivä. Vaelsivat 6 kilometriä viidakossa. Hyvin painokkaasti kuului langan päästä kuitenkin, että "haluan kotiin". Pitkään juteltuamme ehdotin, että keskittyisi nyt juttelemaan mukavista asioista kivojen korealaisten huonekavereidensa kera ja samalla koti-ikäväkin unohtuu. Tyttö kertoi, ettei taida huonekaverit viedä ajatuksia koti-ikävästä pois, kun itkevät itsekin koti-ikävää. Puhelun lopussa tuli siihen tulokseen, että muutama yö ja kaikki mahtavat kokemukset siellä leirillä, niin kyllä se menee.  Ja menihän se. Yksi tyttö oli Julian luokalta lähtenyt toisena päivänä kotiin. Toisena iltana Julia soitti ja sanoi isällensä vitsillä taas, että "milloin ajattelit tulla hakemaan minut"? Kun vastaus oli kielteinen, tuumasi että kun hän tulee kotiin, on meidän ainakin luvattava että saavat extra-annokset Burger Kingistä, koska on syönyt koko ajan pelkkää riisiä ja kuivaa patonkia. Siitä ei ollut kyse, etteikö ruokaa olisi ollut, mutta neidille ei ollut maistunut. Ja sen jälkeen kotia lähtemisestä ei enää kuulunut.

Julian reissu oli pitkälti koostunut vaeltamisesta. Pitkiä päivälenkkejä olivat tehneet rehevän kansallispuiston alueella. Olivat myös pyöräilleet mäkisillä teillä. Pyydystäneet heinäsirkkoja. Tutkineet luontoa. Julian nukkumahuoneessa oli ollut pieniä eläimiä. Hämähäkkejä ja liskoja. Henkilökunnasta oli kutsuttu joku niitä jo välillä vähentämään, että tytöt uskaltautuivat nukkumaan. Aamupalalla oli näkynyt nyrkin kokoisia karvaisia hämähäkkejä. Mustaan käärmeeseen, ei kuitenkaan kobraan, olivat törmänneet kiivetessään portaita puistossa. Kuvaa eivät ollut ehtineet siitä harmikseen saada. Opas oli varoitellut kyseisestä käärmeestä, koska hänen äitiänsä oli juuri vasta sellainen puraissut ja oli nyt sairaalassa. Julia kertoi, että opas oli hirmu pätevä ja kaikkiin kysymyksiin löytyi vastaus. Nämä paikalliset oppaat varmasti tietävät epäilemättä uskomattoman paljon siitä paikallisluonnosta ja eri eläinlajikkeista. Hätätilanteessa varmasti tietävätkin parhaiten esimerkiksi vastahoidot eläinten puremille. Julia laski, että hänellä oli Off-purkin päälle tyhjentämisestä huolimatta yli 30 ötökän pistoa iholla. Julian mielestä oli mukava kokemus ja yksi parhaista asioista oli ollut hyvä ilmanlaatu. Vaikutti aika onnelliselta kuitenkin päästessään suihkuun, vessaan ja pehmeään sänkyyn.











Kun laitoimme Alexille viestiä. Pitkiä. Niitä näitä kuulumisia, hyvän yön toivotuksia ja kyselyitä siitä miten heillä on mennyt, mitä kaikkea he ovat tehneet ja onko ollut kivaa. Vastaus tuli aina miehisesti yhdellä sanalla. On. Joo. Soittaessa sai sitten onneksi enemmän irti.

Ensimmäisen päivän olivat saaneet viettää upealla rannalla pelaten ja uiden. Maisemat olivat kuin autiolta saarelta, hiekkarannalta turkoosin meren ääreltä. Toisena päivänä olivat olleet lipun ryöstöä, jollain valtavalla tilalla. Ilmeisesti oli tullut juostua ainakin ja tämäkin aktiviteetti oli pojan mieleen. Keskiviikkona olivat kulkeneet haasteellisessa maastossa, viisi tuntia siihen oli kulunut aikaa. Yöpyivät sitten bambumajoissa määränpäässä. Pääsivät kalliokiipeilemäänkin. Alex oli innoissaan, kun ensimmäistä kertaa pääsi kokeilemaan ja olikin päässyt ylös asti. Kalliot olivat jopa noin 25 metriä korkeita. Kanooteilla soutaneet lahden selällä. Kanooteista oli ollut mahdollisuus hyppiä uimaan ja Alexista oli ollut mahtavaa, kun olivat samalla nähneet luonnonvaraisia meduusoita. Ja pyöräilleet vuoristoteillä. Syöneet kelluvassa ravintolassa. Ihan mieletön reissu kuulemma, epäilemättä!































Alex oli saanut näin ihanan kuvan Roosasta!

Yhden yön majapaikan pihalta




Melkoisia ylämäkiä

























Seuraavat kuvat ovat lainattu naapurin Roosan kamerasta! Kiitos :)


Roosa seinäkiipeilemässä. Alex oli myös päässyt ylös asti.

 
























Mitä tämä seikkailu sitten antoi oppilaille? Ensinnäkin pääsivät luokista pois villiin ja osittain koskemattomaan luontoon. He näkivät paikkoja, minkälaisia ei välttämättä koskaan ole nähneet tai tule ehkä näkemään. Oppivat paljon uusia asioita luonnosta, astuivat ulos heidän mukavuusalueeltaan, ottivat riskejä, tuli onnistumisia ja epäonnistumisia. Heillä oli mahdollisuus lisätä yhteenkuuluvuutta luokkakavereiden kanssa ja luoda uusia sosiaalisia suhteita. Löysivät itsestänsä uusia vahvuuksia ja mielenkiinnon kohteita. Oppivat uusia asioita tästä maasta ja kulttuurista, koska suurin osa on vain väliaikaisesti asumassa täällä. Viikko kehitti oppilaiden itsetuntoa ja rohkaisi heitä. Opetti luonnosta välittämistä ja korosti pohdiskelevan sekä tutkivan ajattelukyvyn tärkeyttä, mikä on koulun arvoissa korkealla, koska on kyse IB- koulusta.

Nyt on rinkat tyhjennetty tavaroista ja muistoista odottamaan seuraavaa retkeä. Saapa nähdä mihin ne seuraavan kerran pakataan ;)



sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Elämyksien hakureissulla


15 minuuttia siitä kun bussi lähti koululta maanantaiaamuna. Tunti ja vartti siitä, kun koulubussilla kotoa lähdettiin. Sain Julialta ensimmäisen puhelun, että "nyt äiti ollaan matkalla". Pientä haikeutta äänessä oli kuultavissa, kiitin kovasti että ilmoitti ja toivotin vielä kerran ihanaa reissua heille.




 
Alex ja naapurin Roosa lähtivät jo aamulla kuudelta kotoa koululle, jotta ehtivät sieltä sitten bussimatkan jälkeen ajoissa lauttaan kohti Cat Ban saarta. Tämä on Kiinanmeren edustalla Halongin lahden isoin saari. Viikonloppu on mennyt siinä, että tavaroita on etsitty lukuisista pikku putiikeistakin. Unohdettuja taskulamppuja ja vielä "sitä ja sitä snacksia" on haettu kaupasta. Ainakin kymmenen eri kertaa. Julian tyyliin hän pakkasi tiptop oman pienen rinkkansa, annetusta listasta samalla ruksien. Kun häntä jännitti eikä muutakaan tekemistä ollut, kuulimme M kanssa seuraavaa: " mä taidan pakata vielä kerran kaikki alusta, niin on varmasti kaikki ja kun ei ole oikein muutakaan tekemistä". Sen jälkeen hän pakkasi veljensäkin tavarat. Niin oli tainnut käydä naapurissakin, koska nämä kaksi miehen alkua Alex ja Joona käyttivät aikaa yhdessäoloon ja pelaamiseen, kun eivät viikkoon toisiansa näe.

Sunnuntai-iltana pidin pienen ensiapukurssin omille ja naapurin lapsille. Kaiken varalta. Pakkasin lapsille pienen selviytymispakkauksen mukaan. Oikeasti sinne kai pitäisi varmaan pakata, vähän sanomalehden palasta ja tulitikkujakin? Vai mitä sanovat partiolaiset tai eräkävijät? Ne jäi, mutta kuitenkin tulitikkurasian kokoisesti pakattu avaruuspeite löysi pieneen Marimekon pussukkaan, vaikka epäilen että sitä lämpötilan puolesta täällä tarvitsisi. Mutta jos loukkaantuu.. Äidillä on ilmiselvä ammattitauti.

Aamulla piti lapsia pitää kainalossa ja ihan lähellä. Vain arkipäivät eli 4 yötä ja viisi päivää. Mutta ainakin meidän talossa on varmasti melkoisen hiljaista. Kun on tottunut siihen, että elämää talon sisällä riittää. Lapsia, omia ja niiden kavereita. Niin onhan se outoa, mutta onneksi vain hetken. Lentosuukkoja piti käydä bussin ikkunan alla vielä lähettelemässä. Uskon, että perjantaina meillä on neljä reppua, tässä tapauksessa rinkat täynnä tarinoita ja loputonta puhetta kaikista mahtavista kokemuksista. Ainakin ohjelmasta luin bambulautoilla siirtymistä, kalliokiipeilyä, nuotio-ilta, hikingia vuoristossa ja pyöräilyä viidakossa.

Toisaalta rauhoittuminen on meille ihan hyvästä. Tämäkin syksy niin kuin kevätkin on M työn puolesta ollut ihan hirveää kiirettä. Yhdessäoloon ei ole jäänyt perheenä juuri aikaa. Ja siitä ajasta on oppinut nauttimaan sen hetkenkin verran. Tuntuu välillä, että mies ehtii syödä aamupalan ja illalla tullessaan. Seuraavan kerran ehtii vaihtaa hänen kanssaan ajatuksia, kun on vieressä sängyssä. Viikonloputkin ovat usein täyttyneet töistä. Ei, emme valita siitä, että on töitä. Olemme hyvin onnellisia siitä, että töitä on. Tarkoittaa vain sitä, mitään ylimääräistä ei vaan jaksa ajatella. Ja kun ajattelee. Niin lääkäriinhän siitä sitten pääsee. Minulla on terveyden kanssa välillä ollut ongelmaa. Ja sydämen kahden läpän pienet vuodot eivät arkista menoa haittaa, mutta stressissä kylläkään ei rinnassa tunnu mukavalta. Niinpä nyt täytyy yrittää olla murehtimatta suurempia.

Vielä tästä meidän keskimmäisestä kiharapäisestä kaunottaresta. Muutaman kerran rinkan pakattuaan, varmisti opettajalta että on mahdollista. Oli se, ja rinkka vaihtui vedettävään lentolaukkuun. Niin tyypillistä hänelle, haha:)

Mami