keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Expat-life. It's been a long day.

Firman tiedotustilaisuus. Huokaisen, onneksi se tällä kertaa ei koskenut meitä, kun puoliso siirtyy 16 vuoden jälkeen eri puolelle. Keskustellaan pitkästä aikaa M kanssa enemmän työkuvioista. Puoliso sanoo, että kerrankin tuntuu, että on oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Sanon vielä, että miks mulla on ilkeä tunne, etten uskalla täysin nauttia, ennen kuin ollaan oikeasti Seattlessa?

Skype soi alkuillasta. Ajattelen, että mitenhän se soittaa näin pian taas uudestaan. Vastaan lenkkikamppeet päälläni ulko-ovella puhelimeeni. Kuulen, kun puoliso sanoo jotain. Pätkäisee. Ajattelen, etten varmasti kuullut oikein. Sanon, että odottaa, soitan kohta koneelta ja menen lenkille vasta sitten.

"Sä et ole tosissasi", huudan. "Sano, että tämä ei ole totta!!!" "Eihän!?" "Sä et voi olla oikeasti tosissasi, vitsailetko sä?" Itken. Itken huutaen ihan hirveästi. Kuulin oikein. Viikatemies on taas käynyt kylässä. Myös siihenkin paikkaan, mikä piti täyttää vihdoin kolmen ja puolen vuoden odottamisen jälkeen täyttää meidän perheen unelmat. Viedä meidät takaisin Seattleen. Sekin paikka on leikattu pois. Sekunnissa kaikki on taas romahtanut. Tämä ei voi olla totta, eihän? Pääsee suusta kaikki ikinä oppimani kirosanat. Valitettavasti se on.

Aamulla ystäväni jakaa facebookissa linkin. Hän kirjoittaa, "I hate June". Linkki kertoo expat- elämän karusta puolesta. Päästetään lähelle uudet ihmiset, sanotaan hyvästit vanhoille. Pakataan laukut, puretaan ne. Aloitetaan taas alusta. Piia kirjoittaa, että hän ei halua valittaa, mutta haluaa vain että ihmiset aukaisivat silmänsä. Ei tähän kaikki pysty. Monellako teillä on ollut tilanne, että kuulet asuvasi viikon tai kuukauden päästä toisella puolella palloa kuin luulit? Monetko yt:t on käyty teidän perheessä? Meillä ne käydään lähes joka vuosi ja yleensä vielä mielellään ennen kesälomaa. Ei taida kahden käden sormet riittää niihin neuvotteluihin. Annetaan unelmia. Rikotaan ne. Olet taas valmiina nöyränä lakki kädessä ottamaan vastaan mitä tarjotaan.

Lapset on puhuttu ympäri ja valmisteltu muuttoon, eri mantereelle. He odottavat. Tässä tapauksessa, että näkevät muutamat vanhat ja hyvät ystävät. Ovat kirjoitelleet heidän kanssa ja odotus siellä päässä on aivan yhtä kova. Itsellä on liipaisimella oma työpaikka, irtisanomisilmoitus melkein toimitettuna esimiehelleni. Onneksi vasta melkein. Omakotitalostamme hierottu sopimusta. Ja sitten kuulet, että asutkin kuukauden päästä ehkä sittenkin taas kotimaassa. Omassa kodissasi. Miltä se tuntuu?

Tätä tunnetta ei pysty kertomaan. Sen tietää, kun tämän tunteen on elänyt kerran. Meidän tapauksessa kolme kertaa, tiedän ettei tätä kukaan normaali hyvä ihminen voi toivoa tätä tapahtuvaksi kenellekään. Ei ihan kenelläkään. Ei perheille, ei lapsille. Tämä on hirveä tunne. Haluaisin olla puolison luona, että olisimme koko perhe koossa. Siihen on pari viikkoa vielä. Yksi mikä eniten harmittaa, on se, että meidän lähelläkin oli ihmisiä, jotka tiesivät. Minkä takia on velvollisuus odottaa kertomista siihen asti, että kaikkien muiden asioiden järjestely on todella myöhäistä? Miksi halutaan tehdä pettymysten lisäksi kaikista käytännön asioista vielä vaikeaa? Siksi, että olemme pelkkiä pelinappuloita, emme tuntevia ihmisiä.

Jollakin tavalla itkun jälkeen tulee rauha. Järki palaa. Tällä hetkellä täytyy katsoa vaan taas tulevaa, yrittää järjestää asioita siihen, että jäämme Suomeen. Se miten asiat täällä järjestyvät, aika näyttää sen. Täytyy lohduttaa lapsia ja samaan aikaan tarvitsee itsekin olkapään jota vasten itkeä. Onneksi ihana lenkkikaveri lohduttaa ja isoveli käy tyttöjensä kanssa kahvilla piristämässä. Mutta siltikin, kaikki on taas romahtanut. Ei usko. Ei käsitä. Ei ymmärrä vielä.

Asioilla on tapana järjestyä, eikö olekin? Tällä hetkellä siihen on vaikea uskoa, mutta muutakaan ei voi. Tietäen, että muutamassa viikossa voi se Suomikin taas vaihtua toiseksi maaksi. Olisiko sinusta tähän? En tiedä montako kertaa enää itsekään pystyn. En todellakaan tiedä enää. Olisiko vain aika pysähtyä juurilleen isovanhempien iloksi? Vielä kuitenkin veri vetää, ja jos mahdollisuus tulee me lähdetään. Se on vieläkin sitä, mitä haluamme. En tiedä vaan minne. En tiedä mistä taas aloittaisin kaiken. Ehkä siitä, että varaan lapsille koulupaikat Suomesta? Entä jos joudun ne taas perumaan?

Otan viinilasin ja mietin huomenna lisää.
Viinilasin paikka

Mami

Count on me

Sitten se vaan oli taas aika kääntää sivua...Hanoi- Noibai 8.5.2016

Heips,

Aika monta kertaa olen reilun viikon aikana blogini sivulla vieraillut. Sulkenut sivun julkaisematta kuitenkaan mitään. Yli viikko on jo vierähtänyt tulosta Suomeen. Kiva olla kotona. Ihailla iltaisin yötöntä yötä, puhdasta ilmaa ja hiljaisuutta. Mutta Vietnam on kuitenkin isona osana meidän elämää, nyt ja vielä pitkään.

Olen miettinyt, miten sen kaiken kertoisin? Miten ne tunteet voisin tallentaa paperille? Miten sen kaiken tunnemyrskyn ja jäähyväiset voisin mahduttaa kirjoittamalla yhdelle sivulle? Ne kaikki ihanat hetket, joita viimeisellä viikolla koimme? Sen ikimuistoisen hetken, kun viimeisenä koulupäivänä perjantaina olimme märät nessut käsissä koulun katsomossa M ja Piian, koko ala-asteen oppilaiden ja vielä osan vanhemmistakin, kanssa. Muut istuivat, mutta kaikkien edessä seisoi pinkissä mekossaan pieni Oliviamme ja kaiken lisäksi vielä ihan omasta tahdostaan. Olivia lauloi yksin itsevarmana Bruno Marsin "Count on me" koulukavereilleen, sanoakseen hyvästit. Tai sitä hetkeä, kun Olivian opettaja ei pystynyt itkultaan sanomaan minulle ja M:lle mitään esityksen jälkeen, halatessaan meitä pitkään. Myöhemmin päivällä häneltä tuli kylläkin kaunis sähköposti. Entä se, kun opettajat tulivat sanomaan vuorotellen kyyneleet silmissä, kuinka iso palanen koulusta lähtee, kun yhdet sen perheenjäsenistä jättää Vietnamin.

Tai ne viimeiset illat Piian ja Tomin kanssa nautiskellen pihalla nojatuoleissa toistemme seurasta. Senkin hetken haluaisin teille kertoa, kun suomalaisten kanssa istuttiin viimeisenä iltana pimeään asti uima-altaallamme ja lapset hyvästelivät toisensa. Altaassa pulikoivat kaikki kolmevuotiaasta teineihin asti, yhdessä. Tai se aikainen sunnuntaiaamu eli äitienpäivä, kun hissistä tullessamme matkalaukkujen kanssa näimme myös japanilaisen perheenkin heränneen meitä saattelemaan. Kun Alexin koulukaveri, satakahdeksankymmentäsenttinen teinipoika oli tehnyt korut kaikille lapsillemme ja halaili tyttöjämme kotiovellamme. Se hetki, kun jouduimme sanomaan heille "sayonara". Tietäen, että hyvin todennäköisesti ne olivat ikuiset jäähyväiset, emmekä heitä myöhemmin näe.

Mutta kaikista eniten särki sydäntä jättää perhe K, jonka tulemme varmasti näkemään ja pitämään heihin yhteyttä. Heidän jättäminen seisomaan kotimme eteen ja vilkuttamaan taksin ikkunasta, sai sydämemme särkymään. Seuraavasta kerrasta ei ole tietoa. Ei sitä, että milloin, eikä missä. Sitä tunnetta ei pysty kirjoittamaan eikä kertomaan. Nämä lapset reissun päällä, saavat toisistansa tukea ihan uskomattoman paljon. Sama koulu, sama koti ja viereiset ovet. Heillä on paljon sellaista yhteistä, mitä he eivät voi rakentaa niiden rakkaiden ystävien kanssa Suomessa tai muualla. Sitten se hetki tulee taas eteen, ja laukut pakataan. Siihen ei vain voi tottua.
Tyttö, joka rakastaa olla lavalla..
Taisi siinä muutama kuohuvakin aueta viimeisten iltojen kunniaksi…;) 
Mukavia hetkiä viimeisiltä päiviltä Vietnamissa. Tämä kotimme yhteishenki.. Teinipojat Joona ja Alex ovat 4v. naapurin suomalaistytön Eevin prinsessajuhlilla, tytön valitsemat hatut päässä. Aika hellyyttävää?!

























Kuprujen Lulukin tuli saattelemaan..



Kuprujen tekemään tauluun oli koottu valokuvia meidän yhteisistä hetkistä.

Odotusaika Hong Kongissa oli pitkä ja päätimme juhlistaa äitienpäivää käymällä Victoria Peakilla syömässä lounaan. Maisemat huipulta ovat käsittämättömän upeat. Muuttomatkan Suomeen kruunasi meille vielä aamun sarastaessa hetki, kun pääsimme Helsinkiä kohti mennessä uuden Finnairin A350 koneen ohjaamoon korkealla pilvien päällä. Kapteenin paikalla istui minulle tuttu lentäjä. Sami, jonka kanssa olen ensimmäisen ulkomaanmatkan tehnyt jo vuonna -82, asuntovaunureissulla Ruotsin kautta Tanskaan ja Saksaan.


Matkustaminen jatkuu ja vielä olisi yksi matka edessä minulla Aasiaan tälle kesälle. Menen M vastaan Singaporeen ja vietämme siellä muutaman päivän kahdestaan, jonka jälkeen palaamme Suomeen yhdessä. Iso kiitos teille kaikille lukijoille, jotka olette jaksaneet pysyä blogissa mukana ja toivottavasti jaksatte lukea jatkossakin. Toivotan jokaiselle teille ihanaa ja aurinkoista kesää!

Olihan se reissu, kannatti tehdä! Cheers! 
Tämä lippu sai 2014 meidän perheelle ihan uuden merkityksen, Kiitos Vietnam.
Mami