keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Count on me

Sitten se vaan oli taas aika kääntää sivua...Hanoi- Noibai 8.5.2016

Heips,

Aika monta kertaa olen reilun viikon aikana blogini sivulla vieraillut. Sulkenut sivun julkaisematta kuitenkaan mitään. Yli viikko on jo vierähtänyt tulosta Suomeen. Kiva olla kotona. Ihailla iltaisin yötöntä yötä, puhdasta ilmaa ja hiljaisuutta. Mutta Vietnam on kuitenkin isona osana meidän elämää, nyt ja vielä pitkään.

Olen miettinyt, miten sen kaiken kertoisin? Miten ne tunteet voisin tallentaa paperille? Miten sen kaiken tunnemyrskyn ja jäähyväiset voisin mahduttaa kirjoittamalla yhdelle sivulle? Ne kaikki ihanat hetket, joita viimeisellä viikolla koimme? Sen ikimuistoisen hetken, kun viimeisenä koulupäivänä perjantaina olimme märät nessut käsissä koulun katsomossa M ja Piian, koko ala-asteen oppilaiden ja vielä osan vanhemmistakin, kanssa. Muut istuivat, mutta kaikkien edessä seisoi pinkissä mekossaan pieni Oliviamme ja kaiken lisäksi vielä ihan omasta tahdostaan. Olivia lauloi yksin itsevarmana Bruno Marsin "Count on me" koulukavereilleen, sanoakseen hyvästit. Tai sitä hetkeä, kun Olivian opettaja ei pystynyt itkultaan sanomaan minulle ja M:lle mitään esityksen jälkeen, halatessaan meitä pitkään. Myöhemmin päivällä häneltä tuli kylläkin kaunis sähköposti. Entä se, kun opettajat tulivat sanomaan vuorotellen kyyneleet silmissä, kuinka iso palanen koulusta lähtee, kun yhdet sen perheenjäsenistä jättää Vietnamin.

Tai ne viimeiset illat Piian ja Tomin kanssa nautiskellen pihalla nojatuoleissa toistemme seurasta. Senkin hetken haluaisin teille kertoa, kun suomalaisten kanssa istuttiin viimeisenä iltana pimeään asti uima-altaallamme ja lapset hyvästelivät toisensa. Altaassa pulikoivat kaikki kolmevuotiaasta teineihin asti, yhdessä. Tai se aikainen sunnuntaiaamu eli äitienpäivä, kun hissistä tullessamme matkalaukkujen kanssa näimme myös japanilaisen perheenkin heränneen meitä saattelemaan. Kun Alexin koulukaveri, satakahdeksankymmentäsenttinen teinipoika oli tehnyt korut kaikille lapsillemme ja halaili tyttöjämme kotiovellamme. Se hetki, kun jouduimme sanomaan heille "sayonara". Tietäen, että hyvin todennäköisesti ne olivat ikuiset jäähyväiset, emmekä heitä myöhemmin näe.

Mutta kaikista eniten särki sydäntä jättää perhe K, jonka tulemme varmasti näkemään ja pitämään heihin yhteyttä. Heidän jättäminen seisomaan kotimme eteen ja vilkuttamaan taksin ikkunasta, sai sydämemme särkymään. Seuraavasta kerrasta ei ole tietoa. Ei sitä, että milloin, eikä missä. Sitä tunnetta ei pysty kirjoittamaan eikä kertomaan. Nämä lapset reissun päällä, saavat toisistansa tukea ihan uskomattoman paljon. Sama koulu, sama koti ja viereiset ovet. Heillä on paljon sellaista yhteistä, mitä he eivät voi rakentaa niiden rakkaiden ystävien kanssa Suomessa tai muualla. Sitten se hetki tulee taas eteen, ja laukut pakataan. Siihen ei vain voi tottua.
Tyttö, joka rakastaa olla lavalla..
Taisi siinä muutama kuohuvakin aueta viimeisten iltojen kunniaksi…;) 
Mukavia hetkiä viimeisiltä päiviltä Vietnamissa. Tämä kotimme yhteishenki.. Teinipojat Joona ja Alex ovat 4v. naapurin suomalaistytön Eevin prinsessajuhlilla, tytön valitsemat hatut päässä. Aika hellyyttävää?!

























Kuprujen Lulukin tuli saattelemaan..



Kuprujen tekemään tauluun oli koottu valokuvia meidän yhteisistä hetkistä.

Odotusaika Hong Kongissa oli pitkä ja päätimme juhlistaa äitienpäivää käymällä Victoria Peakilla syömässä lounaan. Maisemat huipulta ovat käsittämättömän upeat. Muuttomatkan Suomeen kruunasi meille vielä aamun sarastaessa hetki, kun pääsimme Helsinkiä kohti mennessä uuden Finnairin A350 koneen ohjaamoon korkealla pilvien päällä. Kapteenin paikalla istui minulle tuttu lentäjä. Sami, jonka kanssa olen ensimmäisen ulkomaanmatkan tehnyt jo vuonna -82, asuntovaunureissulla Ruotsin kautta Tanskaan ja Saksaan.


Matkustaminen jatkuu ja vielä olisi yksi matka edessä minulla Aasiaan tälle kesälle. Menen M vastaan Singaporeen ja vietämme siellä muutaman päivän kahdestaan, jonka jälkeen palaamme Suomeen yhdessä. Iso kiitos teille kaikille lukijoille, jotka olette jaksaneet pysyä blogissa mukana ja toivottavasti jaksatte lukea jatkossakin. Toivotan jokaiselle teille ihanaa ja aurinkoista kesää!

Olihan se reissu, kannatti tehdä! Cheers! 
Tämä lippu sai 2014 meidän perheelle ihan uuden merkityksen, Kiitos Vietnam.
Mami

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti